Puolustuspolitiikka ei ole idealismia

A A
3.9.2010 9:44 Riikka Manner

Euroopan unionin rooli ulkopoliittisena toimijana on herättänyt runsaasti keskustelua, asiasta väitellään niin kansallisesti kuin EU-tasollakin. Osalle unionilla on paperilla valtaa, mutta käytäntö puuttuu. Osalle Euroopan unionin on liian aktiivinen, toisille päämäärätiedoton ulkopolitiikan kääpiö. Keskustelun kaikki elementit kiteytyvät Lissabonin sopimuksen turvatakuulausekkeen tulkintoihin.

Asiasta käytiin julkista debattia viimeksi Porin Suomi-areenan puolustuspoliittisessa keskustelussa, jossa puolueryhmät olivat laajasti edustettuina. Turvatakuulausekkeen merkityksestä yleisesti oli tulkintoja yhtä paljon kuin oli vastaajiakin. Yhdistävää lienee asian vähättely tyyliin "Kyllähän lauseke sopimuksessa on, ja se myös velvoittaa jäsenvaltion hyökkäyksen sattuessa antamaan apua toiselle jäsenvaltiolle kaikin olemassa olevin, myös sotilaallisin, keinoin."

Tämän jälkeen usein todetaan, ettei se kuitenkaan mitään konkreettista merkitse. Perään esitetään liuta perusteita, lähtien Euroopan unionin puuttuvasta taistelusuorituskyvystä.

Pääpiirteittään Lissabonin sopimuksen turvatakuulauseke muistuttaa paljon Naton viidettä artiklaa, velvoitetta yhteisvastuuseen. Natoon liittymisestä Suomessa käydään aika jaoin voimakastakin keskustelua. Sen sijaan Lissabonin sopimuksen hyväksyminen ja tiivistynyt eurooppalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole kirvoittanut keskusteluun. Ei edes kesällä 2008, jolloin eduskunta Suomen osalta hyväksyi Lissabonin sopimuksen.

Itse tulkitsen Lissabonin sopimuksen turvatakuulausekkeen myös luonnollisesti Suomea velvoittavaksi. Jos johonkin Euroopan unionin maahan kohdistuu sotilaallinen hyökkäys, muut jäsenvaltiot ovat velvollisia lähettämään apuaan.

On totta, ettei unionilla itsellään ole varsinaista taistelusuorituskykyä, tämä ei kuitenkaan vaikuta sitoumuksen luonteeseen. Ja yksittäisen jäsenvaltion velvollisuuteen lähettää joukkojaan tarpeen vaatiessa. Nato-maat hoitavat velvoitteen Naton kautta ja Euroopan unionin neljä Natoon kuulumatonta maata kansallisen puolustuksensa avulla.

Mielestäni on vähintäänkin edesvastuutonta käydä vähättelevää keskustelua itse hyväksymämme sopimuksen sisällöstä. Tässä tapauksessa asiaa on tulkittava realistisesti ja siihen perustuen, mihin sopimuksessa olemme sitoutuneet.

Turvatakuulauseke itsessään on pieni tekijä unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kokonaisuudessa. Mielestäni se on kuitenkin periaatteellinen askel kohti yhä tiiviimpää yhteistyötä puolustuspoliittisella sektorilla. Suhtaudun tämän kaltaiseen kehitykseen hyvin kriittisesti. Toisaalta täytyy muistaa, että useat suuret jäsenmaat näkevät hyvinkin positiivisesti luoda unionille jopa yhteinen armeija ja vahvistaa näin EU:n sotilaallista kapasiteettia. Viimeksi asiaa esitti Saksan ulkoministeri menneen talven aikana.

Mielestäni meidän suomalaisten tulee olla asian suhteen hereillä ja käydä syvällistä, faktoihin perustuvaa keskustelua. EU:lle perustetun yhteisen ulkosuhdehallinnon ja mainitun turvatakuulausekkeen tulee olla keskustelun ehdottomassa poikkipisteessä. Itse kannatan Euroopan unionin yhteistyön vahvistamista pehmeän turvallisuuden sektorilla, kuten kriisinhallinnassa ja humanitäärisessä työssä. Myös kehitysyhteistyön kautta voimme luoda vakautta globaalillakin tasolla.

Suomen osalta kannatan yleisen ja yhtäläisen asevelvollisuuden säilyttämistä. Tältä osin pidän vihreiden esittämää mallia reserviläisten määrän leikkaamisesta nykyisestä 350 000:sta jopa alle 150 000:een alueellisesti kattavan puolustuksemme kannalta edesvastuuttomana. Vihreiden ehdotus vapaaehtoiseen ja sukupuolineutraaliin asevelvollisuudesta tarkoittaisi käytännössä ammattiarmeijaan siirtymistä.

Maamme suuri koko suhteessa pieneen väestömäärään muodostaa puolustuksellisen erityishaasteen. Tähän me voimme mielestäni parhaiten vastata kattavalla alueellisella puolustuksella ja riittävällä reserviläisten määrällä.

Koko Suomen puolustaminen on aluepolitiikkaa parhaimmillaan eikä siinä ole mitään hävettävää. Olen vihreiden linjoilla siinä, että uhkakuvat ovat viimeisinä vuosikymmeninä muuttuneet ja meidän on varauduttava uusiin uhkiin, kuten ympäristökatastrofeihin tai hallitsemattomiin pakolaisaaltoihin. Se ei kuitenkaan poista tarvetta varautua myös niin sanottuihin perinteisiin uhkakuviin.

Pienenä kansana olemme suorastaan pakotettuja siihen. Esityksessään vihreät nostivat esille myös mahdollisuuden asevelvollisten valitsemisesta arvalla. Voi vain kysyä, onko viiden miljoonan kansalla vara arpoa ne henkilöt, jotka maatamme puolustavat. Mielestäni ei.

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen (kesk.).