Ottawa, Oslo, YK ja puolustuspolitiikan sopimukset

A A
25.11.2011 9:19 Riikka Manner

Puolustuspolitiikka oli viime viikolla pinnalla sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Kummassakin asiat liittyivät oleellisesti alueelliseen puolustuskykyymme. Eduskunnassa käsiteltiin Ottawan sopimusta ja me äänestimme Oslon sopimuksesta Euroopan parlamentissa.

Ottawan sopimukseen liittyvät maat luopuvat jalkaväkimiinoista, jotka ovat keskeinen osa suomalaista, koko maan puolustamisen periaatettamme. Suomella on ollut pitkä aika valmistautua sopimukseen liittymiseen, nyt on vain pidettävä huoli siitä, että alueellista puolustuskykyämme kehitetään niiltä osin, kuin jalkaväkimiinat sitä herkistävät.

Euroopan parlamentti päätyi äänestyksessään Oslon sopimusta puoltavalle kannalle. Tämä sopimus puolestaan kieltää rypäleammukset. Suomi ei toistaiseksi ole liittynyt Oslon sopimukseen, toisin kuin 22 maata EU:n alueella ovat jo tehneet. Erityisen hankalana näen tilanteen, jossa Suomi ratifioi samaan aikaan sekä Ottawan että Oslon sopimukset.

Jalkaväkimiinat ja rypäleammukset ovat olleet keskeinen osa puolustusstrategiaamme nimenomaan siitä näkökulmasta, että niillä hidastetaan meidän maahamme kohdistuvia hyökkäyksiä. Juuri hyökkäystarkoituksessa sekä miinat että rypäleammukset aiheuttavat valtavaa tuhoa, mikä humanitäärisistä syistä on ollut molempien sopimusten alulle paneva voima.

Hyökkäyksissä niiden käytön rajoittaminen on ymmärrettävästi tärkeää mutta ei silloin, kun ne ovat puolustuksellisia aseita.

Olen aina suhtautunut voimakkaan epäilevästi EU:n yhteiseen puolustuspolitiikkaan. Oslon sopimuksen käsittely parlamentissa vain vahvisti suhtautumistani. Jokaisella jäsenvaltiolla pitää olla päätösvalta sen suhteen, kuinka täysivaltaisesti puolustuspolitiikkaa ohjataan EU:n yhteisen politiikan piiriin.

Meidän lähtötasomme puolustuksen sektorilla, kullekin maalle todennäköisimmät uhat ja olemassa olevat puolustussuunnitelmamme poikkeavat kovasti toisistaan. Käytännöllisen puolen rinnalla kulkevat asenteet. Olen melko varma, että jos mikä tahansa hyökkäys tai katastrofi tapahtuu EU:n alueella, muut unionin jäsenmaat eivät automaattisesti koe hyökkäyksen tapahtuneen Euroopan unionia vastaan. Hyökkäys on mitä todennäköisimmin heidän mielestään tapahtunut kyseistä valtiota vastaan.

Puolustus lähtee aina sisäisestä halusta puolustaa omaksi kokemaansa aluetta. En usko, että olemme solidaarisuudessa vielä niin pitkällä EU:ssa.

On myös hyvä pohtia sitä, millaisia uhkia EU kokonaisuudessaan kohtaa nykyään. Eurooppaan ei ole kylmän sodan jälkeen kohdistunut sotilaallista painetta. Nyt uhkakuvat kärjistyvät lähinnä taloudelliseen ja sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen, asekauppaan, etnisiin sortoihin, kansainväliseen rikollisuuteen, ympäristökatastrofeihin, siirtolaisuuteen sekä terrorismiin.

Näitä uhkia ei voida kuitenkaan asettaa vain ja ainoastaan Euroopan alueelle. Edellä mainitut ovat uhkia koko kansainväliselle järjestelmälle, eikä niihin voida vastata pelkästään sotilaallisen voiman kautta.

Mielestäni on siis varsin monta perustelua sille, miksi eurooppalaista puolustusyhteistyötä ei kannata tavoitella. Kovan sotilaallisen voiman sijasta EU:n tulee näyttäytyä nimenomaan pehmeän turvallisuuden toimijana ja kehittää yhteistyötä kriisinhallinnan alalla. Sotilaallisen varustautumisen kautta ei luoda vakautta maailmaan. Tämä puolestaan on syy sille, miksi kansainvälisiä sopimuksia pitää edistää askel kerrallaan.

Oslon sopimukselle on olemassa vaihtoehtoinen YK:n malli, jolla rajoitettaisiin rypäleammusten käyttöä, mutta ei kiellettäisi niitä kokonaan. Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä olisi mahdollista saada mukaan YK:n mutta ei Oslon sopimukseen. Oslon sopimusta itsepintaisesti tukemalla EU-maat eivät siis edistä rypäleammuksista luopumista, vaan käytännössä hidastavat sitä.

Suomen kannattaa tässä kysymyksessä seistä oman alueellisen puolustuksensa takana ja toimia järkevästi koko maailmanlaajuisen sopimuskäytännön edistämiseksi.

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen (kesk.).