Lahja

A A
22.12.2011 9:36 Helka Haukka

Muistelen, että kuusi- tai seitsemäntoista vuotta sitten matkustin tyttäreni kanssa jouluksi Dominikaaniseen tasavaltaan. Trooppinen ilmasto lumosi täysin ja häivytti kotimaan joulun olemattomiin.

Ensimmäinen viikko hupeni tutustumisretkillä eri kohteisiin. Tietysti ohjelmassa oli uimista ja auringossa lojumista. Siihen aikaan suomalaiset kärvensivät itseään melko suruttomasti. Ihosairaudet olivat kaukainen, käsittämätön juttu. Oli vain aurinko ja sen kirkkaus. Sitä ahmittiin.

Hotellin nuoriso innostui ohjattuun sukeltamiseen, joka osoittautui palkitsevaksi.

Selvisimme hengissä auringosta ja vatsataudeista. Mutta nelihenkinen suomalaisperhe osoittautui vatsatautia pahemmaksi. Perhe valitti kaikesta ja kaikkialla. He viettivät päivät uima-altaalla tai ostoksilla. Hotellin henkilökuntaa he kutsuivat "mutakuonoiksi."

- Äiti! Etkö voi sanoa noille, ettei ihmisiä saa nimitellä, sanoi tyttäreni. Eivätkö ne ymmärrä, että olemme etuoikeutettuja, kun voimme lomailla täällä. Hän oli oikeassa. Mutta minä vaikenin.

Uusi viikko oli jouluviikko. Olimme kokoontuneet informaatiotilaisuuteen. Se alkoi suomalaisperheen valituksella oppaalle: "Mainoksissa luvattiin ettei täällä sada. Kuitenkin joka päivä on satanut viisitoista minuuttia."

Se on se trooppinen sade, yritti opas. Se puhdistaa ilmaa. Kun valituksesta ei tullut loppua käännyin rouvan puoleen ja sanoin: "Rouva hyvä. Ette ole ajatellut varata seuraavaa matkaa helvettiin? Siellä on kuulemma kuivaa ja kuumaa."

Seurasi hiljaisuus.

Siirryimme kuuntelemaan saksalaisryhmän opasta, joka kertoi, että he olivat menossa Haitiin ja muutama paikka autossa olisi vapaana. Matka pitäisi maksaa dollareilla. Sanoin: "Tyttäreni ja minä lähtisimme, jos saisi maksaa Visalla."

Muutama tunti myöhemmin tuli vahvistus, että Visa käy maksuvälineeksi. Siinä vaiheessa suomalaisia lähtijöitä oli kahdeksan. Opas sanoi: "Lähtö on aamulla kello kuusi. Pukeutukaa pitkähihaisiin. Ottakaa mukaan vaihtovaatteet. Menomatkalle kengät, jotka voitte heittää pois."

Varmisti rokotuksemme. Ihmettelimme ja tottelimme.

Autossa oli tummennetut ikkunat. Kuljettaja oli henkilö, joka tunnettiin sekä Dominikaaneissa, että Haitissa. Siis luotettava. Mukana saksalainen opas ja kreolia puhuva ranskalainen opas.

Lähdimme Puerto Platasta. Ajoimme pitkin rannikkoa kohti Haitin rajaa. Rajalla näimme taistelun työpaikoista.

Vain osalle haitilaisia oli sillä viikolla töitä. Loput ajettiin keppiä käyttäen takaisin Haitin puolelle. Ihmiset olivat karjaa.

Ohitimme joen, joka otti vastaan ulosteet, siinä pestiin pyykit ja siitä otettiin juomavesi. Cap Haitiennessa kävimme hallissa. Siellä meillä oli vartijat. Kukaan ei saanut poistua vartioidusta rivistä.

Hallin jälkeen sokeriruokoviljelmälle. Sokeriruokoa ja mutaliejua. Lieju ulottui asuinhökkeleihin. Lieju kasteli kenkämme. Työtä tekivät lapset ja aikuiset.

Pieni poika toi minulle pätkän sokeriruokoa. Näkymä vei meiltä puhekyvyn.

Opas sanoi: "Näkemänne paikat eivät kuulu normaaliin turistikierrokseen." Jatkoimme rannikkoa länteen. Yöksi ranskalaisen omistamaan hotelliin. Kaunis paikka ja hyvää ruokaa. Iltamyöhällä "Woodoo rituaali in Haiti." Meren kohina nukutti matkaajaan.

Paluumatkalla pysähdyimme Cap Haitienneen. Ihmettelimme saksalaisen oppaan ostoksia. Jotakin ruokaa ja viljasäkki. Eniten hämmästytti pieni tytön mekko. Miksi ei osta Santiagosta, ajattelimme.

Takaisin bussiin. Tummennettujen lasien läpi näimme kirkkaita ihmetteleviä lasten silmiä. Niissä loisti ilo ja uteliaisuus.

Jouluaatto. Paluumatka. Opas kertoi, että matkalla vierailisimme haitilaisessa perheessä. Automme oppaat olivat löytäneet epätoivoisen perheen isän joskus aikaisemmalla matkallaan Cap Haitiennesta. Miehen ruuan hankinta oli epäonnistunut.

Opaspojat olivat ostaneet ruokaa, vieneet miehen kotiin ja tehneet miehestä ja hänen perheestään kummiperheen. Nyt he vierailivat perheessä matkoillaan Haitiin.

Opas jatkoi: "Jos haluatte lahjoittaa rahaa, kaikki raha on annettava perheen äidille. Ei muita lahjoja."

Tällä matkalla on 3-vuotiaan tytön vuoro saada mekko. Pysähdyimme tien reunaan. Vastassa äiti, isä ja viisi lasta. Kuudes äidin masussa. Lautahökkeli ja ikuisuuteen ulottuva hiekka-aavikko ohdakkeineen.

En tiedä, miksi juuri minä, mutta isäntä otti minua kädestä ja esitteli makuuhuoneen: vain yksi sänky ja röykkiö vaatteita. Olohuoneen: kaksi jakkaraa. Keittiön: pata, kivien päällä hökkelin takana. Hän puhui kreolia. Minä ymmärsin. Hän oli ylpeä kodistaan.

Teimme lähtöä. Kolmevuotias oli saanut lahjamekon päällensä. Hän seisoi vasten hiekka-aavikkoa ja laskevaa aurinkoa. Hän nosti mekon helmaa ujosti hymyillen niin kuin pienet tytöt kaikkialla maailmassa tekevät.

KIrjoittaja on varkautelainen kulttuurin monitoimija.