Ampiaispesissä!

Varoitan sinua, kriittinen lukijani, sillä nyt en kerrokaan Ryynäsistä vaan itsestäni. Mutta jos sinua kiinnostavat yhteiskunnan tarjoamat hoitomahdollisuudet ampiaisten pistoksia saaneille, kannattanee jatkaa lukemista. Sain asiasta kokemusperäistä tietoa ajauduttuani välikohtaukseen kyseisten luontokappaleiden kanssa.

Tapahtumat saivat alkunsa, kun kesämökin tontilla polvistuin kaatoaikeissa koivun juurelle. Tuskin olin asettunut työasentoon, kun hyökkäys tapahtui. Puun tyven tuntumassa olevassa mättäässä pesivien ampiaisten näkökulmasta olin vieras tunkeilija, vaikka operoinkin selkeästi omilla maillani.

Ampaisin karkuun perässäni ampiaispilvi iskemässä ilkeitä pistoksiaan pitkin vartaloani. Lähtönopeuteni tuskin jäi paljonkaan jälkeen pitkäkinttuisten jamaikalaisjuoksijoiden vauhdista.

Sisätiloihin päästyäni laskeskelimme vaimoni kanssa pistoksia olleen kymmenkunta. Puolenkymmentä tosin tämänikäiselle ja tämänmieliselle kaikkein joutavimpaan paikkaan, nimittäin päähän. Kolme pistoksista osui kyynärtaipeeseen, niille seuduille, joista laboratoriotutkimuksissakin verinäytteitä otetaan. Pistimien tehoaineet olivat korkealuokkaisia, kutina ja kirvely tekivät olostani saatanallisen.

Nautin mökin lääkekaapista kyypakkauksen ja soitin Leppävirran terveyskeskukseen, jossa ystävällinen naisihminen pahoitteli tapahtunutta ja sanoi minun toimineen ihan oikein. Mutta jos jälkiseuraamuksia ilmenee, tulisi kiireesti ottaa yhteyttä omaan tai lähimpään terveyskeskukseen.

Kyypakkaus tosiaankin auttoi, pari päivää meni ilman kutinaa ja kirvelyä kummempia oireita. Mutta kolmantena päivänä pistosten puoleinen käsi alkoi ranteesta turvota ja kipeytyä. Vähitellen kipu siirtyi käsivartta pitkin kohti olkapäätä ja iltaisin esiintyi lievää kuumeilua.

Omasta terveyskeskuksesta sain vaivattomasti sairaanhoitajan vastaanottoajan. Minulle varattiin lääkärin vastaanotto niinkin pian kuin kuukauden päähän. Siihen saakka hoitelisin itseäni tulehduskipulääkkein. Kerroin niin jo tehneeni eikä apua ollut tullut.

Mutta kun helvetillinen kipu ei hellittänyt eikä antanut öisin unirauhaa ja kun kuumeilukin jatkui, oli mentävä hakemaan apua päivystävältä poliklinikalla. Ystävällisiä oltiin, verikokeita otettiin ja määrättiin viikon antibioottikuuri! Myös buranan syöntiä tulisi jatkaa.

Antibiootit ja buranat eivät auttaneet. Kuurin päätyttyä menin hätäpäissäni takaisin ensiapuun, jossa kerrottiin hoidon kuuluvan omalle terveysasemalle, jossa olin jo aiemmin siis asioinut ja saanut lääkäriajan kuukauden päähän.

Pääsin taas vaivattomasti sairaanhoitajan vastaanotolle ja käteeni asetettiin lasta. Lastasta ei ollut apua, kuumeilu jatkui ja kipu yltyi sietämättömäksi.

Hakeuduin yksityiselle lääkärille.

Nyt homma lähti liikkeelle, sain lähetteen erikoissairaanhoitoon. Ja kun oli perjantai-ilta, lääkäri sanoi, että asiaa ei saa jättää seuraavaan viikkoon. Jos toimenpiteet eivät hoituisi Varkaudessa, tulisi minun hommata hetimiten kyyti Kuopioon.

Ja ei kun taas lähete kourassani ensiapuun, ja löytyihän sitä vaivaiselle apua. Kokeet otettiin ja sain kortisonipiikin ranteeseeni. Turvotus alkoi laskea ja kipu pikkuhiljaa hellittää.

Mutta koska käsi edelleen oirehti, päätin käyttää myös sen kuukauden päässä odottelevan vastaanottoajan omalla terveysasemallani. Nyt mies pantiin reumakokeisiin, ehkäpä vaivani ei johtunutkaan ampiaisten pistoista.

Itsessänikin oli herännyt epäily. Lääkäri sanoi itse soittavansa minulle sitten, kun koetulokset ovat valmiit. Kysyin vielä, että pitääkö minun tehdä mitään, ei kuulemma pitänyt. Terveyskeskuspalveluja vähänlaisesti nauttineena en voinut tietää, että olisi pitänyt varata luukulta soittoaika.

Ja kun sitä soittoa ei kuulunut ja toinenkin ranteeni kipeytyi, soitin taas omalle terveysasemalleni. Ja taas sain kuulla, että lääkäriaikoja olisi vasta kuukauden päässä. Kehotettiin menemään ensiapuun.

Tein niin kuin neuvottiin ja nyt sain kylmää kyytiä. Esittelin luukulla asiani ja kela-kortistani naputeltiin tunnusnumeroni läppäriin. Kertasin sairaanhoitajalle lyhyesti ampiaispistoksista alkaneen kipuhistoriani.

Ihmeekseni ruvettiin kyselemään, että muistankohan ihan oikein. Olin kuulemma käynyt terveyskeskuksessa edellisen kerran joskus kesäkuussa, vaikka ampiaispesään istahdin vasta syyskuussa. Olin ilmeisesti keksinyt koko tarinani! Myös lääkäri käväisi sairaanhoitajan olan yli katsahtamassa tietokoneen näyttöä ja hymähti minulle niin kuin avuttomalle syrjäytyneelle hymähdetään. Sanottiin, että en ollut ymmärtänyt saamiani ohjeita oikein. Äidinkielentaitojani itseni ilmaisemisessa ja puheen ymmärtämisessä epäiltiin riittämättömiksi.

Me vanhenevat varmaankin näytämme habitukseltamme rähjääntyneiltä, mutta ehkä emme sittenkään ole vielä kokonaan kyydistä pudonneita. Ymmärrämme vähäisessä määrin puhettakin.

Kiukustuin, sanoin hoitavani seuraavan vastaanottoajan julkisuuden kautta. Nyt kysyttiin, että kuka te sitten oikein olette. Selvisi, että sairaanhoitajan läppärin näytöllä taisi olla ihan toisen henkilön tiedot.

Ja taas sain tietenkin komennuksen omalle terveysasemalleni. Siellä asiakasluukulla löytyi ystävällinen henkilö, joka tarinani kuultuaan pani tuulta purjeisiin. Poikkesi takahuoneeseen ja tuli kohta sairaanhoitajan kanssa kertomaan, että pääsen lääkäriin välittömästi, enkä kuukauden päästä.

Sain turvonneeseen ja särkevään käteeni kortisonipiikin ja lähetteen reumalääkäriin, hoitoni taisi nytkähtää eteenpäin. Eikä ampiaisen pistoksista ollut kuin kulunut vaivaiset kuusi viikkoa.

Kiitoksia, maksan edelleenkin iloisin mielin veroni, kun kerran palvelujakin yhteiskunnalta saan!

Nyt tiedän, millaisen hoidon saan omassa tai lähimmässä terveyskeskuksessa, kun ampiaiset seuraavan kerran käyvät kimppuuni. Puhelimeen kyllä vastataan ja ystävällisiä ollaan, mutta mitä sen jälkeen tapahtuu, on kokonaan toinen juttu.

Seuraavaan hallitusohjelmaan tulisi ottaa julkisen terveydenhoidon täysremontti. Toiminnot pitäisi palauttaa takaisin yhteiskunnan haltuun ja synkronisoida niin, että rahat ja aika eivät pala joutavaan edestakaiseen vatvomiseen.

Odotellessani julkisen terveydenhoidon paluuta alkuperäisiin tavoitteisiinsa teen yhtä lujan päätöksen kuin Nummisuutarien Esko. Hääseikkailunsa jälkeen Esko näet vannoi, että hän ei koskaan enää nai. Minä taas ampiaisvahingon sattuessa en koskaan enää hae apua "omalta tai lähimmältä terveysasemalta".

Kirjoittaja on varkautelainen paluumuuttaja.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious