Unohdettu kansanosa

14.1.2012 06:00

Nimimerkki Ym kirjoitti tällä palstalla (24.11.2011) ja palautti mieliin kokemuksia sota-ajalta kaikessa karuudessaan. Se oli kovaa aikaa myös kotirintamalla. Siviiliväestöllä oli työvelvollisuus.

Itse olin 16-vuotiaana malminlastaajana Outokummun kaivoksella. Siitä työstä vapauduin 17-vuotiaana asepalvelukseen lähdön avulla. Silloin jo alle 10-vuotiaat osallistuivat ponnistuksiin hoitaen muun muassa nuorempia sisaruksiaan ja siten vapauttivat äidin sellaisiin tehtäviin, jotka tukivat usein armeijan huoltoa jopa.

Kirjoitus oli täyttä asiaa lyhykäisyydestä huolimatta.

Olen ollut kutsuttuna sotaorpojen kokouksessa. Se vahvisti käsitystäni siitä, että meidän veteraanien ja näiden sodasta merkittävästi kärsineiden yhteistoimintaa pitäisi vahvistaa ja laajentaa. Jostakin syystä se ei ole onnistunut.

Tämän päivän päättäjät tuskin ovat liki 70 vuoden takaisista asioista tietoisiakaan. Siksi suhtautuminen voi olla yliolkaista.

Sodan seuraamuksista kärsivät ovat nyt korkeaikäisiä ja heille on alkanut tulla meille ikäihmisille tavanomaisia vaivoja. Mielestäni sotaleskille ja sotaorvoille pitäisi vihdoin ryhtyä antamaan samanlaisia oikeuksia ja palveluja kuin meille ohiammutuille rintamasotilaille annetaan. Sellaisia olisivat muun muassa paikallisliikenteen veteraanikortti, veteraanien paikoituslupa mahdollisesti vielä autoa ajaville, jollaisia tuskin enää on montakaan jäljellä.

Myös vapautus sairaalan poliklinikkamaksusta olisi hyvä apu, eikä yhteiskunnalle mikään merkittävä rasitus. Päin vastoin. Ajoissa hoitoon meno saattaisi alentaa myöhempiä hoitokustannuksia. Olihan rahaa turhaan ilotulitukseenkin.

Näitä ihmisiä olisi jo korkea aika muistaa. Veteraanijärjestöt voisivat kunnioittaa kaatuneiden aseveljiemme muistoa ottamalla vielä jäljellä olevia leskiä ja orpoja paremmin ja aktiivisemmin mukaan toimintoihin.

Varkaus voisi olla uranuurtaja näissä asioissa.

Kauko Kokki, päätoiminen eläkeläinen