Vesikauhu talttuu koulussa

A A
10.11.2011 9:50 Sari Pietikäinen

Mitä jos tämä tapahtuisi oikeasti, ajattelin ahdistuneena ja haukoin henkeä.

Savonlinnalaisen suurtalouskeittiön emännän polvet olivat kainalossani ja omassa sylissäni oli opiskelija pääkaupunkiseudulta. Uimme epätahtiin veto-huudoista huolimatta, noin kymmenen naisen letkassa Upinniemen varuskunnan kuntotalon altaassa.

Olin naisten valmiuskurssilla, jolla opetettiin liikkumaan turvallisesti vesillä. Viikonlopun aikana opettelimme uimaan ryhmänä turvaan, ryhmäkellumista, toisen pelastamista vedestä ja uima-altaan pohjasta.

Hyppäsin siellä elämäni ensimmäisen kerran vapaaehtoisesti veteen. Mitätön loiskaus ihmiskunnalle, veret seisauttava loikka minulle.

Kurssi vaikutti järkevältä valinnalta, kun muutin kaupunkiin, jossa suunnilleen kaikilla tuntuu olevan vene, talo tai mökki järven rannalla.

Kesän aikana uutisrintama osoitti, että Varkaus on veden valtakuntaa. Täällä on muun muassa hukkunut ihmisiä, rahtialus ajanut karille ja lauma miehiä joutunut veden varaan.

Minä pelkään vettä. Uima-allas menettelee, mutta järvessä ja meressä on jotain todella arveluttavaa. Miten syvää tässä on? Kestääkö jää nyt varmasti? Miten kaukana ranta on? Laiturilla huimaa, ja konttaan veneeseen pelastusliivit taatusti napakasti päällä.

Syy arkuuteeni on yksinkertainen. Minua ei opetettu lapsena uimaan ajoissa, ja rannalle oli matkaa. Kyläkouluni kävi kerran vuodessa naapurikaupungin uimahallissa. Kaksi tuntia uimaopetusta vuodessa ei tainnut ihan riittää. Järven rannalla asuneet serkut opettivat pulikoimaan.

Toisinaan saan vedessä eräänlaisen paniikkireaktion. Se on halua palata rauhallisesti mutta ripeästi kuivalle maalle. Pahimmillaan se on ollut koko kehon täyttävä vimma päästä äkkiä turvaan.

En tiennyt, että torikauhua voi kokea meressäkin, kunnes olin pari vuotta sitten lomalla Egyptissä. Rohkaisin mieleni ja pujahdin veneestä Punaiseenmereen snorklaamaan. Suolainen meriaalto humahti ylitseni. Löin polveni koralliin. Sitten ymmärsin, että hahmot kaukana allani ovat sukeltajia.

Liian syvää, liian kirkasta ja avaraa, liikaa tietoa sisämaan ja pimeiden suovesien kasvatille. Itketti, kun pääsin satamaan ja maalle. Sen jälkeen uima-allaskin pelotti.

Päätin opetella elämään asian kanssa. Menin silloisessa kotikaupungissani aikuisten uimakouluun, missä aloitimme pienin vedoin polvenkorkuisesta vedestä. Vähitellen vedestä oppi jopa nauttimaan. Olen yhä arka, mutta enää ei hirvitä.

Varkaudessakin muuten pidetään uimahallissa aikuisten uimakouluja ja uintitekniikkakursseja, kunhan vain saadaan tarpeeksi nimiä listalle.

Suomi on tuhansien järvien maa, mutta se ei välttämättä tarkoita uimataitoista kansaa. Uimataitoisena pidetään ihmistä, joka tippuessaan syvään veteen, nousee pinnalla ja ui 200 metriä, josta 50 metriä selällään.

Noin kolmasosa aikuisista ei pysty siihen. Uimataidottomuus on alkoholin jälkeen toiseksi suurin syy hukkumiskuolemiin.

Alakoulujen ja toivottavasti myös perheiden omaehtoinen uimaopetus on kuitenkin parantanut hitaasti uimataitoa. Suomen uimaopetus- ja Hengenpelastusliitto ry ja LIKES-tutkimuskeskus kysyivät keväällä kuudesluokkalaisilta lapsilta heidän uimataidostaan. Noin 70 prosenttia vastasi osaavansa uida vaaditun matkan.

Uiminen on taito, jota ei unohda sen kerran opittuaan. Se on silti myös tekniikkalaji, jossa voi tulla vain paremmaksi. Tuskin olen ainoa, jota inhottaa laittaa kasvot veteen, koska niskat kipeinä koiraa polskivia näkee paljon.

Uimataidottomuutta on noloa myöntää. Osa jättää kuulemma siksi pelastusliivitkin narikkaan. Ikävää vain, jos asia käy ilmi sitten vesillä.

Eräs kokenut veneilijä kertoi, miten häntä tympäisi sukeltaa joka kesä laiturilta syvään veteen tippuneita lapsia.

- Sitten aloimme laittaa pelastusliivit päälle jo autolla, hän tunnusti.

sari.pietikainen@warkaudenlehti.fi