Tuhannen ja yhden katastrofin tarina

A A
19.8.2010 9:30 Lassi Lapintie

Muistaako kukaan aikaa, jolloin uutisissa ei ollut käynnissä jokin valtava luonnonkatastrofi? Minä ainakaan en. Ulkomaanuutiset tänään ovat yhtä murheenkryynien esiinmarssia. Haitin maanjäristys, Islannin tulivuori, Yhdysvaltain öljymeri ja Venäjän tulipalot. Onko kukaan turvassa?

Viimeisin tulokas estradille on Pakistan, jonka tulvat ovat ajaneet miljoonat ihmiset kodeistaan. Avustusjärjestöt arvioivat, että kyseessä on pahin pakolaiskatastrofi sitten toisen maailmansodan. Kansainvälistä mediaa seuraamalla voisi tulla johtopäätökseen, että elämme lopun aikoja, ja tulevaisuus on yötäkin mustempi.

Ihan näin fatalistiseen päätelmään ei kuitenkaan kannata sortua, vaikka ihmiskuntaa koettelevatkin poikkeuksellisen ankarat luonnonmullistukset. Katastrofien näkyvyys mediassa kertoo myös mediasta itsestään, sillä suuret luonnonmullistukset ovat parasta materiaalia uutistarinoille.

Näissä tapahtumissa luontoäiti tarjoaa kaikki hienon tragedian ainekset: on yllättävyyttä, kuolemaa, surua ja kurjaa kohtaloansa vastaan taistelevien traagisten sankarien tarinoita. Luonnon kasvottoman voiman riepottelemien ihmiskohtaloiden raportoimisessa ei edes ole sitä kiusallista puolueettomuuden taakkaa, joka tekee sotajournalismista niin hankalaa. Hollywood-tarinoita on niin hankala kirjoittaa, kun vihollisellakin on kasvot.

Katastrofeja ja kriisejä painottavassa ulkomaanjournalismissa on varjopuolensa, sillä se irrottaa yksittäiset onnettomuudet kontekstistaan. Tällainen raportointi nostaa kärsivät kolmannet maat hetken aikaa tähdeksi ja tiputtaa ne sitten takaisin maan kamaralle ilman laskuvarjoa. Pudotus voi olla kova.

Ongelmaa voi havainnollistaa testaamalla omat tietosi. Mieti, mitä tiesit Haitista ennen maanjäristystä. Mieti sitten, mitä tiedät Haitissa tapahtuvan juuri tällä hetkellä, kahdeksan kuukautta järistyksen jälkeen. Jos tiesitkin jotakin, veikkaan ettei tieto ole peräisin medialta.

Kun luonnonkriisin draamallisesti herkullisimmat ensiviikot ovat ohi, loppuu yleisön mielenkiinto, lahjoitukset hiipuvat ja median huomio siirtyy seuraavaan kriisipesäkkeeseen. Korkeintaan alueelta nähdään pari vuotta myöhemmin voivotteleva kuvareportaasi jossakin viikkolehdessä. Vain paikalliset eivät pääse pakoon omaa kotimaataan, ja kärsimys jatkuu.

Pahimmillaan toinen toisiansa seuraavat katastrofit voivat turruttaa yleisönsä. Jo nyt puhutaan, että Pakistanin uhreille ei ole oltu kovin anteliaita. Jos esitys kyllästyttää, eivät kukkaronnyörit aukea. Lahjoitin jo Haitin hyväksi, pitäisikö nyt rahoittaa Pakistania kanssa? Eihän sitä nyt yksi suomalainen voi jokaisen vinkuintian savimajojen uudelleenrakentamista rahoittaa.

Turtuminen muuttuu ilkeimmillään välinpitämättömyydeksi. Kaukaisista katastrofeista tulee osa maailman arkea, eikä lahjoittaminenkaan enää tunnu järkevältä, kun heti kulman takana odottaa jokin vielä pahempi kriisi. Onko se nyt suomalaisen vika, jos luonnonmullistuksista kärsitään siellä jossakin?

Eihän se tietenkään ole. Ei se ole kenenkään vika, ei sinun, minun tai Abdulin, jonka kodin tulvavesi vei. Luonnonmullistukset ovat koko ihmiskunnan ongelma, niitä ei ratkaista kansallisella itsekkyydellä. Näitä ongelmia ei ole pakeneminen, sillä katastrofit eivät noudata valtioiden rajoja. Jos käännät selkäsi veljiesi kärsimykselle, löydät sen pian edestäsi.

lassi.lapintie@warkaudenlehti.fi