| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Suku ja luokka
Kesällä osallistuin elämäni ensimmäiseen sukukokoukseen, kun semmoinen järjestettiin kotipaikkakunnalla ja olin tullut luvanneeksi äidille ja tädille, että lähden mukaan.
Hikisessä kokoussalissa katselin ihmisten naamoja ja mietin, ovatko he keskenään yhtään sen enempää saman näköisiä kuin itäsuomalaisjuuriset ihmiset muutenkaan. Osa alku-Erosista muutti jo 1600-luvun suurvaltapolitiikan mainingeissa Pohjois-Karjalaan, ja yhteiset esivanhemmat ovat liki 400 vuoden takana. Hidasliikkeisemmät jäivät silloisen Rantasalmen emäpitäjän alueelle.
Luin jostakin, että 1600-luvulla eläneellä ihmisellä on nyt keskimäärin 10 000 jälkeläistä. Todennäköisesti kaikki 1500-luvun savolaiset ovat nykysavolaisten esi-isiä ja -äitejä.
Se, että tuntee kuuluvansa johonkin sukuun, ei liity geeneihin tai perimään. Sukuun naidut puolisot ja adoptoidut lapset ovat osa joukkoa, olipa heidän taustansa missä tahansa. Suku- tai perheyhteys syntyy yhteisistä muistoista ja kokemuksista; tarinoista, jotka aina tavattaessa kerrotaan uudestaan.
Nyky-Suomessa suku ei enää määrittele ihmisen asemaa muun yhteisön silmissä, ja yhteiskunnan turvaverkot ovat osittain korvanneet sukulaisten roolin avun antajana hätätilassa. Sukuseuroissa toimivat ne, joita kiinnostaa oman perheen historia ja tausta, ehkä historia noin laajemminkin.
Ensimmäistä kertaa kävin myös luokkakokouksessa. Paikalle oli kutsuttu lähes sata ihmistä, jotka kävivät 1970-luvun lopulla peruskoulua keskikoulun opetussuunnitelman mukaan ja hankasivat samoja pulpetteja viisi vuotta kolmella rinnakkaisluokalla.
Kokoukseen saapui joukosta suunnilleen puolet. Aika monelta piti kysyä, kuka hän oikein on. On jotenkin vaikea suhtautua selvästi keski-ikäisiin ihmisiin, jotka muistaa nuorina tyttöinä ja poikina.
Erityisen vaikeaa oli hahmottaa, että nuo miehet, joista moni on kaljuuntumassa, harmaantumassa tai pönäköitymässä, ovat samoja ihmisiä kuin reilun 30 vuoden takaiset, keskenkasvuiset ja hintelät pojanjolpit.
Sikäli kuin läsnä olleet tiesivät, kaikki entiset koulukaverit ovat yhä hengissä. Ainakaan kukaan ei ollut kuullut kenenkään kuolemasta, vaikka yksi joukosta olikin kadonnut tielle tietymättömille heti kouluaikojen jälkeen.
Totesimme olevamme tilastoihme: ei sata ihmistä voi elää kolmea vuosikymmentä niin, ettei kukaan joudu onnettomuuteen tai sairastu parantumattomasti.
Toinen tilastoihme löytyi osoitelistasta, jonka tilaisuuden järjestäjät olivat vaivojaan säästämättä koonneet. Reilusti yli puolet porukasta asuu jossain päin Itä-Suomea, Helsingin seudulle on asettunut vain pieni vähemmistö.
Luokkakokouksessa aika käyttäytyy merkillisesti. Samaan aikaan näkee harvinaisen konkreettisesti sen, kuinka se on kulunut, ja kuitenkin se tuntuu pysähtyneen. Alkuun vierailta näyttäneet ihmiset ovatkin vanhoja tuttuja.
Muisti käyttäytyy yhtä oudosti kuin aika. Illan mittaan mieleen palautui ihmisiä ja tapahtumia, joita ei tiennyt muistavansa. Porukalla ihmeteltiin, miten erilaiset asiat olivat jääneet eri ihmisten mieliin - ja miten kaikki muistivat jonkin yksittäisen tapahtuman.
Vanhoja opettajia muistellaan aivan eri tavalla kuin vaikkapa entisiä työkavereita. Murrosikäisen mieleen opettaja jättää jälkensä, halusi tai ei.
Luokkakokouksessa ihmisillä on yhteinen menneisyys, vaikka muuta yhteistä ei enää olisikaan. Sukukokouksessa yhteinen historia on pitempi tai kauempana kuin yksittäisen ihmisen muisti, ja sekin luo yhdenlaista yhteisyyttä. Aika muuttaa taas muotoaan: satojen vuosien takaiset ihmiset ovat äkkiä läsnä nykyhetkessä.
merja.turunen@warkaudenlehti.fi
|
|
