| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Rukousta ei häiritä
Syksyllä 1970 pienen kansakoulun ekaluokkalaisen lukuvuosi alkoi syyskuun alussa, koulua käytiin lauantainakin, istuttiin kahden hengen pulpeteissa, ja piirustustunnilla opettaja piirsi taululle mallikuvan, jota lapset yrittivät jäljentää.
Puheenvuoroa pyydettiin viittaamalla, ja vastatessa piti nousta seisomaan.
Aamu alkoi hartaudella, jossa pienet alaluokkalaiset marssivat jonossa yläluokkaan, kaikki veisasivat virren. Oma opettaja soitti huokailevaa urkuharmonia, isompien opettaja puhui jotain harrasta.
Mieleen on jäänyt se aamunavaus, jossa opettaja näytti diakuvia Kanarialta, koska oli käynyt siellä hiihtolomalla.
Päivä loppui loppurukoukseen, jossa siinäkin veisattiin virsi. Lukutaidottomille ekaluokkalaisille jaettiin ensin virsikirja, sitten aapinen.
Vieruskaverina istunut Hennakin muistaa, kuinka jäimme kerran puhutteluun. Luokkahuoneen seinäkello oli tullut hulluksi: se löi lyömistään, vaikka kello 13 olisi riittänyt yksi lyönti. Supatimme asiasta kesken loppurukouksen.
Vuosikymmenten kokemuksella opettaja läksytti meitä tiukasti: rukousta ei häiritä, vaikka koulu palaisi.
Kansakoulun lisäksi kävin keskikoulua, peruskoulun yläastetta keskikoulun opetussuunnitelman mukaan sekä lukion, joka ei ollut vielä kurssimuotoinen.
Kaikissa niissä pidettiin aamuhartauksia ja -rukouksia. Vielä lukiossakin mikä tahansa oppitunti saattoi yhtäkkiä peruuntua, kun joku pakanalapsia opettanut lähetyssaarnaaja oli tullut kertomaan meille, millaista on levittää Jumalan sanaa maailman pimeyteen.
Tajusin ihmetellä tätä kaikkea vasta jälkikäteen.
Kirkosta erosin aikuisena, kun ahdistus erilaisissa perhejuhlissa vain kasvoi. Kaikkiin mahdollisiin kirkkoseremonioihin kuuluu uskontunnustus, joka minunkin, rippikoulun käyneenä kirkon jäsenenä, olisi pitänyt lausua muiden mukana. Ääneen olisi pitänyt valehdella, että uskon asioihin, joihin en usko.
Oman lapsen myötä koulumaailma on tullut taas osaksi arkea. Hyppäys 1970-luvulta 2000-luvulle on varmaan suurempi kuin 1950-luvulta 70-luvulle, mutta kaksi asiaa näyttää säilyneen ennallaan kai 1800-luvulta asti. Näennäisestä valinnanvapaudesta huolimatta käsityötunnit kertovat lapsille, mitkä ovat ukkojen ja mitkä akkojen töitä. Joroisissa on menty rohkeasti vastavirtaan ja kaikki opettelevat yhteisiä kädentaitoja, mutta tiukkaa vastarintaa tämäkin uudistus herätti.
Ja edelleen lapsille opetetaan uskontotunneilla evankelis-luterilaisen opin mukaista käsitystä maailmasta, ja monella paikkakunnalla lukukausi alkaa ja loppuu kirkonpenkissä.
Vaikka tiedän omankin lapseni koulusta useita kirkkoon kuulumattomia oppilaita, koko koulusta ei ole löytynyt elämänkatsomustiedon opetukseen vaadittavaa kolmen oppilaan ryhmää. Lukujärjestyksen tekokin menisi kuulemma vaikeaksi.
Sitten se vasta vaikeaa onkin, kun joka koulusta löytyy luterilaisten, ortodoksien ja uskonnottomien lisäksi vähintään kolme buddhalaista, muslimia, roomalaiskatolista, hindua ja mitä näitä uskontoja nyt onkaan. Nykylaki kun määrää, että vanhempien niin halutessa lapsilla on koulussa oikeus oman uskontonsa mukaiseen uskonnonopetukseen.
Harvoin ministereiltä on tullut julkisuuteen avauksia, joista voi olla vilpittömästi samaa mieltä. Tuore kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen tiesi varmasti tarkkaan, millaiseen ampiaispesään hän tökkää, kun esitti viime viikonvaihteen lehtihaastattelussa koulujen uskonnonopetuksen uudistamista. Virkkusen mielestä koulun pitäisi tarjota kaikille lapsille yhteistä uskontotietoa, ei uskontokuntien mukaista tunnustuksellista opetusta.
Tätä samaa mieltä on oltu kautta vuosien lukuisissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa olen ollut mukana. Lapset ja nuoret tarvitsevat tietoa uskonnoista ja etiikasta, ja suomalaisessa kulttuurissa pitää tuntea kristinuskon ja luterilaisuuden perusperiaatteet, ja kirkkohistoriaakin edes vähän.
Koulun tehtävä on opettaa perusasiat ja antaa valmiuksia elämään ja jatko-opintoihin. Valtionkirkon totuusmonopoli ei ole enää tältä vuosituhannelta.
Merja Turunen
Kirjoittaja on Warkauden Lehden toimitussihteeri. merja.turunen@warkaudenlehti.fi
|
|
