| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Rakkautta ja elettyä elämää
Olin kesällä ikimuistoisissa häissä. Kuten kuvaan kuuluu, morsian oli hehkeä kukkaseppeleessään ja sulhanen komea tummassa puvussaan.
Erilaiseksi häät teki, että morsiamella ja sulhasella oli takanaan pitkä pätkä elettyä elämää, molemmilla jo 60 vuotta. Erilaista oli sekin, että paikan päälle kokoontuneista sukulaisista ja ystävistä vain osa tiesi, että kesäinen illanvietto kääntyisi hääjuhlaksi.
Sormusten vaihto oli sympaattisen rakkaustarinan huipennus. Jo ennen sitä olin ehtinyt ihailla nuorenparin rohkeutta monesti.
Aikuinen ihminen kantaa mukanaan historiaa, jossa on mukana paljon iloa ja onnea mutta vääjäämättä myös iso kasa surua, pettymyksiä ja monta maljaa katkeraa kalkkia.
Ei ole helppoa heittäytyä tunteen vietäväksi ja kaivaa itsestään luottamus toiseen. Ei ole helppoa antaa vielä kerran toiselle lupa hioa omia särmiään. Ei ole yksinkertaista raivata toiselle tilaa ja ymmärtää, että hänelläkin on menneisyydessään lukkoja, joita on vaikea avata ja kokemuksia, joista on vaikeaa päästä yli. Ei ole helppoa avata kotiaan toiselle ihmisellä ja totutella siihen, että arjen rutiinit muuttuvat.
Eikä kaikille ole lainkaan simppeliä sekään, että joutuu "vanhoilla päivillään" kiikuttamaan uuden tyttö- tai poikaystävän tuttaviensa, saati sitten sukulaistensa, arvioitavaksi.
Morsiamen tytär piti häissä äidilleen ja hänen uudelle miehelleen hauskan puheen. Tytär kuvaili, miten hän kiikutti uutta poikaystäväänsä näytille lapsuudenkotiin ja selvisi, että sinne on löytynyt myös äidille tuore poikaystävä. Lempi leiskui kahdessa sukupolvessa yhtä aikaa.
Oma äitini oli keski-ikäinen, kun hän jäi leskeksi. Jonkinlaisia miesystäviä hänellä on matkan varrella ollut mutta yhdenkään kanssa suhde ei ole kehittynyt niin pitkälle, että isäpuolikandidaattia olisi esitelty minulle.
Morsiamen tyttären puhetta kuunnellessani mietin, olisinko itse osannut suhtautua yhtä avoimesta ja sydämellisesti oman äitini uuteen puolisoon. Vanhemmilleen lapset ovat aina lapsia ja lapsille vanhemmat aina äitejä ja isiä, joita ei ole helppoa luovuttaa muille. Ei vaikka aikuisen järki kuinka sanoisi toisin.
Ennakkoluulo äidin tai isän uutta ystävää kohtaan on inhimillistä, ja se kertoo myös rakkaudesta omia vanhempia kohtaan. Omistuksenhalu on kuitenkin aivan eri asia. Jokaisella on oikeus onneen, eikä läheisten tuoma paine saa olla sen esteenä. On tietenkin jokaisen lapsen, myös jo aikuisen lapsen etu ja ilo, että äiti ja isä ovat onnellisia - yhdessä tai erikseen tai uusien kumppanien kanssa.
Nykyisin äitini sanoo, ettei hän ottaisi enää ketään miestä asuinkumppanikseen. Mutta kaveria hän toisinaan ikävöi - sellaista miesystävää, jonka kanssa voisi käydä mökillä, sienessä, teatterissa tai vaikka tansseissa.
Uskon, että tällaiseen kaipuuseen moni aikuisten ihmisten uusi suhde suurelta osin perustuu. Kaksin on kivempaa tehdä kuin yksin, eivätkä muut ystävyyssuhteet täysin korvaa tällaista olkapäätä.
Häissä tuore aviopari naureskeli, että toki heidän piti katsoa tulevaisuuteen ja varmistaa omaishoitaja toiselleen. Leukailussa on totta toinen puoli.
Kuka meistä haluaisi vanheta yksin? Monelle vanhukselle yksinäisyys on paljon suurempi ongelma kuin fyysiset vaivat.
Luulen, että häissä jotkut meistä "vanhoista pareista" katselivat hivenen kateellisena nuorenparin kuhertelua. Ikä tuo tullessaan kolotuksia ja kivistyksiä mutta pääkoppaan, ainakaan siihen tunnepuoleen, se kovin vähän vaikuttaa. Ikä ei estä tunteita, ei ihastumista eikä rakastumista. Tällä parilla hääsuudelmakin oli paljon pidempi kuin kuninkaallisilla.
On mahdotonta ja tarpeetonta määritellä, mihin ikään asti on sopivaa rakastua ja lyöttäytyä yksiin. Paljon tärkeämpää on miettiä, miten niissä vanhoissa suhteissa saa lämpimät tunteet säilymään myrskyjen ja myllerrysten yli.
|
|
