Röyhkeät ja ylimieliset

Demokraattisesti vaaleilla valituilla kansanedustajilla on vastassaan röyhkeä, ylimielinen ja valehteleva roskajoukko. Näin kirjoittaa blogissaan perussuomalaisten kansanedustaja James Hirvisaari. Jos nämä luonnehdinnat eivät vielä kylliksi avaa Hirvisaaren mielipiteitä, verenhimoiset hyeenat, tollot ja koulukiusaajat eivät enää jätä arvailuille varaa. Kyse on ilmiselvästi porukasta, joka on ynnä ja yhdessä kansakunnan vihollinen numero yksi.

Tämä arvottoman joukkion muodostavat toimittajat.

Kaikesta päätellen James Hirvisaaren ensimmäisten kuukausien tuttavuus valtakunnalliseen julkisuuteen on ollut traumaattinen. Vaikeaa ja yllättävää se on tainnut olla monelle muullekin uudelle kansanedustajalle.

Kuka tahansa voi mennä tavallisen mattimeikäläisen housuihin, joka paiskataan tavallisen ihmisen tavallisesta arjesta Arkadianmäelle, lyödään puku päälle ja käyttäytymiskoodisto kouraan, mätetään tonnikaupalla lakiesityksiä eteen paperipinoihin ja pistetään kaiken kruunuksi toimittajien jututettavaksi.

Asikkalan kunnanvaltuuston jäsenyys ja paikallisten perussuomalaisten puheenjohtajuus ovat toki olleet Hirvisaarelle merkittäviä aiempia luottamustoimia mutta valtakunnalliseen julkisuuteen ja politiikkaan ne tuskin ovat häntä paljon valmentaneet.

Vaikka kuinka yrittäisi syöstä itsensä ja toimittajakollegansa itsekritiikin syövereihin, Hirvisaaren kuvaelmaa on kovin vaikea paikallisesta toimittajakaartista tunnistaa.

Tolloksi tunnen toki itseni usein. Kun vaikkapa yrittää muodostaa käsitystä Euroopan talouskriisistä, taantuman uhasta ja sen vaikutuksista pieneen itäsuomalaiseen teollisuuskaupunkiin, tuntee lähinnä pelonsekaista kunnioitusta globaaliin hyökyaaltoon, joka saattaa taas pyyhkäistä ylitsemme lupia kyselemättä. Tolloksi tuntee itsensä montaa tätä pienempääkin kokonaisuutta hahmottaessaan.

Onneksi meillä on demokraattisesti vaaleilla valitut kansanedustajat ja paikallisella tasolla kunnanvaltuutetut, jotka viisaina miehinä ja naisina ovat saaneet kansalaisilta valtuutuksen ymmärtää enemmän kuin toimittajat ja etsiä keinot estää erilaisten tsunamien syntyminen. Toimittajien tehtävä on uutisoida näistä keinoista mahdollisimman monelta kantilta.

Journalistin ohjeissa sanotaan, että sanomalehden toimittaja on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen. Lukijoilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Tätä missiota Warkauden Lehdenkin toimittajat toteuttavat päivittäin paikallisesti.

Verenhimo tai kiusaaminen eivät keinovalikoimaamme kuulu. Tietoisen valehtelunkin kiistän. Toki toimittaja voi saada juttuunsa sen verran puutteelliset tai värittyneet tiedot, ettei tavoite monipuolisista ja moniarvoisista jutusta aina yhdellä kerralla onnistu. Myös väärinymmärryksiä syntyy. Näitä tilanteita varten tehdään jatkojuttuja ja tarvittaessa myös oikaistaan asiavirheitä.

Toimittajien röyhkeys ja ylimielisyys yleensä loppuu nopeasti, jos sellaiseen joku erehtyy syyllistymään. Pienissä piireissä paikallisesti toimittajat ovat lehtensä käyntikortteja, ja se ymmärretään yleensä hyvin. Jos juttureissuilla joku syyllistyy harkitsemattomaan käytökseen, palaute on perillä toimituksessa parhaimmillaan ennen kuin toimittaja. Tämä on vain hyvä asia - ei ole lehden eikä sen toimittajienkaan etu, jos työtä tehdään norsunluutornissa kaukana lukijoista, heidän arjestaan ja odotuksistaan.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten kansanedustaja James Hirvisaari ja hänen hengenheimolaisensa haluaisivat korvata vapaan tiedonvälityksen olennaisena osana demokratiaa. Nettikeskusteluilla ja -blogeillako, joissa ei useinkaan tavoitella moniarvoisuutta, vaan kyse on yleensä samanmielisten kilpalaulannasta tai yhden rikkumattoman totuuden julistuksesta?

Valtiovalta on muun muassa pääministeri Jyrki Kataisen suulla surrut ehdottomuuksien ilmapiiriä, joka on vankistanut otettaan suomalaisessa keskustelussa.

Ammattimaisen journalismin merkitys vain korostuu ja sen tarve kasvaa tällaisten ilmiöiden keskellä. Netti antaa yhä uusia mahdollisuuksia julistaa ehdottomuuksia, luokitella yksittäisiä ihmisiä tai kokonaisia kansanryhmiä tolloiksi, valehtelijoiksi ja verenimijöiksi. Nämä luonnehdinnat ovat vielä sieltä miedosta päästä.

On vaikea keksiä, miten muuten tällaisia ilmiöitä voisi rajoittaa kuin kiihkottomalla, ammattimaisella ja monipuolisella journalismilla. Tätä työtä valtiovalta ei kuitenkaan ole tukemassa vaan laittamassa sille kompastuskiviä.

Viestintäalan keskusliiton laskelmien mukaan lehtitilauksille suunniteltu 9 prosentin arvonlisävero vie lehti- ja painoalalta noin 2 500 työpaikkaa. Työllisyystilanne uhkaa heikentyä myös jakeluportaassa. Jos uhkakuvat toteutuvat, valtion kassaan kilahtaa vain murto-osa siitä potista, minkä hallitus luulee verolla keräävänsä.

Sanomalehden kustannus on liiketoimintaa, totta kai, mutta ei mitä tahansa liiketoimintaa. Erityisesti paikallisilla lehdillä on nyt ja jatkossa hyvin tärkeä ja korvaamaton rooli tiedonvälittäjänä. Ei ole ainakaan poliitikkojen etu lyödä kapuloita tämän työn rattaisiin.

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious