Opekin kaveria auttamaan

Kolmannella luokalla kansakoulussa luokallani oli kaksi tyttöä, jotka kulkivat jopa 1970-luvun alun pikkukaupunkilaiskoululaisten silmin kehnoissa vaatteissa. Vaatteilla emme me muutkaan vielä silloin koreilleet, mutta kyseiset tytöt olivat silminnähden likaisia ja haisivat pahalle.

He olivat hiljaisia ja ystävällisiä tyttöjä, ja muistan vieläkin, miten pahalta minusta tuntui, kun heitä kiusattiin. Olisin halunnut jotenkin heitä auttaa, sillä vanhempani olivat minua valistaneet, ettei likaisuus ole lapsen omaa syytä. Tytöistä ei vain kotona huolehdittu yhtä hyvin kuin meistä ainakin päällisin puolin hyvin voivista lapsista.

En koskaan uskaltanut heitä kovin ponnekkaasti puolustaa, mutta koetin vaivihkaa olla heille ystävällinen.

Opettajamme ei puuttunut tilanteeseen mitenkään, eihän koulukiusaamisesta siihen aikaan puhuttu. Taisi olla vasta 1980- ja -90-lukujen taitteessa, kun toimittaja Esko Leipälä alkoi julkisesti kirjoittaa koulukiusaamisesta, ja Kiusattujen Tuki -yhdistys perustettiin.

Myötätuntoni tyttöjä kohtaan johtui osin siitä, että minulla oli rillit ja ärrävika, ja olisin itse saattanut yhtä lailla olla suunpieksäjien ja piponheittelijöiden hampaissa. Kai minua suojeli se, että hyvän kaverini isä oli yksi kyseisen koulun opettajista. Open lapsia ja heidän kavereitaan ei uskallettu kiusata.

Kiusaamisen vastainen työ on nykyään koulun arkea. Harvoin kuulee opettajan tai rehtorin sanovan, ettei meidän koulussa mitään kiusaamista ole. Kiusaamista tai sellaisen yrittämistä on varmasti joka koulussa, mutta koulut suhtautuvat siihen eri tavoin, vaikka kaikkien virallinen kanta onkin, ettei kiusaamista suvaita.

Eikä sitä varmasti periaatteessa suvaitakaan. Ehkäisemis- ja selvittelykeinot vain vaihtelevat.

Opettajienkin toimintatavat, -kyvyt ja -keinot kiusaamisten selvittelyssä vaihtelevat, jopa saman koulun sisällä. Kaikki eivät ole edes yhtä motivoituneita puuttumaan ja selvittämään vaikeaselkoisia kiusaamisvyyhtejä, joissa joskus on vaikeaa saada selvää edes siitä, kuka kiusaa ja ketä, ja onko ylipäätään kiusattu. Palkaksi kun saattaa saada vanhempien haukut kahdesta suunnasta, niin kiusatun kuin kiusaajankin vanhemmilta.

On opettajia, jotka kiusaamista havaitessaan mieluummin kääntävät päänsä pois kuin puuttuvat tilanteeseen. Tämän myöntävät opettajat itsekin. Ehkä nämä opettajat ovat aikansa jaksaneet ja turhautuneet, kun samanlaiset tilanteet tulevat vuosi vuodelta eteen. On myös opettajia, jotka katsovat, että heidän työtään on vain opettaa. Eikä kaikki kiusaaminen tule opettajien tietoon.

Kiva koulu -ohjelmaa toteuttavissa kouluissa kiusaamistapauksia on nimetty selvittämään vapaaehtoisten opettajien Kiva-ryhmä. Opettajat ovat kokeneet, että malli oikeasti toimii, ja sillä on saatu selvitetyksi hankaliakin tapauksia. Vanhemmille ilmoitetaan tapahtuneesta vasta sitten, kun tapahtumien kulku on selvitetty, kiusaamista osoitettu tapahtuneen ja kiusaajan kanssa sovittu siitä, että se loppuu.

Lasten kanssa työskentely olisi ihan mukavaa, mutta ne vanhemmat. Näin olen oikeasti kuullut nuoren opettajan huokaavan.

Kodin ja koulun yhteistyöstä puhutaan paljon ja kauniisti, ja opettajat toivovat, että vanhemmat tukevat heidän työtään. Se on ihan kohtuullinen toive, jonka useimmat vanhemmat varmaan mielellään toteuttavat. Kukapa ei haluaisi, että oma lapsi pärjää koulussa, niin oppiaineissa kuin kaveriporukassakin.

Mutta vanhempien tuki ja luottamus pitää ansaita. Kun äiti tai isä laittaa lapsensa aamulla kouluun, hänen on voitava luottaa siihen, että lapsi on siellä turvassa, olipa hän ekaluokkalainen tai yläkoululainen. Ja lisäksi siihen, ettei lapsen anneta asioihin puuttumatta vahingoittaa toisia, ei henkisesti eikä fyysisesti. Sillä vaikka vanhempi kotona kuinka vääntäisi rautalangasta ja kasvattaisi, kukaan ei voi satavarmasti tietää, miten oma lapsi koulussa toimii ja käyttäytyy.

Opettajien yhteistyö kiusaamisten selvittelyssä tukee opettajia, joilta voimat ja konstit ovat loppumassa. Ei sen, joka ottaa yhteyttä kiusaajan kotiin, tarvitse aina olla lapsen oma luokanopettaja. Jos opettajan ja vanhemman välit ovat kovin tulehtuneet, välittäjäope voi olla tarpeen luottamuksen palauttamiseksi.

Opettajat ovat perinteisesti tottuneet työskentelemään melko yksin. Onko opettajalle epäonnistumisen tai heikkouden merkki, jos joutuu pyytämään apua kollegalta, sitä en tiedä, mutta ei niin saisi olla. Joskus voisi olla hyväksi, että niin sanotun haasteellisen luokan kanssa painiva opettaja vaihtaisi kuukaudeksi tai kahdeksi luokkaa toisen opettajan kanssa.

Opettajat ovat kovin arvostelulle herkkä ammattikunta. Samaa tosin sanotaan meistä toimittajista, jotka myös teemme itsenäistä työtä. Ehkä herkkyys johtuu siitä, että molemmat ammattikunnat tekevät työtä koko persoonallaan, ja arvostelu koetaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Vanhemmat ottavat opettajaan yhteyttä yleensä silloin, kun jokin lapsen koulunkäynnissä on vialla, mutta unohtavat kiittää silloin, kun asiat sujuvat hyvin. Ehkä kehumista pelätään, ettei opettaja vain tulkitse sitä yritykseksi mielistellä ja parantaa lapsen arvosanoja? Mitä se minusta ajattelee, se on suomalaisten oireyhtymä, jota ilman kiusaamistakin olisi kai vähemmän.

aulikki.jaaskelainen@warkaudenlehti.fi

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious