Metsien kuninkaat

A A
3.11.2011 9:28 Merja Turunen

Lapsi kohtasi suden koulumatkallaan. Ilves kurkisti ikkunasta sisään. Poika törmäsi karhuun metsässä.

Tällaisia otsikoita lehdissä on vähän väliä. Itsekin olen niitä sorvaillut.

Itä-Suomessa suurpetohavainto ei juuri aiheuta hysteriaa, paitsi ehkä susi. Laittomista sudenkaadoista puhutaan Ylä-Savossa ja Kainuussa, mutta jutut kertovat, etteivät kaikki täkäläisetkään hukat ole ihan vapaaehtoisesti maakuntaa vaihtaneet. Osa on kuulemma saanut sitä ennen reiän turkkiinsa.

Salametsästys kuulostaa raukkamaiselta. Erityisen raukkamaisia ovat ne keinot, joita monet salametsästäjät kuulemma käyttävät: sutta tai ahmaa ajetaan takaa moottorikelkalla, tai syötiksi jätetään verellä kasteltuja vaahtomuovipalloja, jotka tukkivat eläimen suoliston.

Suomen luonnon suurpetoja ovat karhu, susi, ahma, ilves ja ihminen. Niiden on syytä kunnioittaa toisiaan.

Karhuja metsissä tallustaa enemmän kuin ties kuinka pitkään aikaan, ja kanta kasvaa nopeasti. Vuosi sitten kontiot tulivat varsinkin Pohjois-Karjalassa ihmisten puutarhoihin, kun metsissä ei ollut mitään syötävää. Oma, jo iso lapseni kirjaimellisesti törmäsi elävään karhuun, mutta se tapahtui metsässä, otson omalla tontilla. Emme vieläkään ymmärrä, miten ihminen ja koira pystyivät täydellisesti yllättämään villin karhun, ja veikkaanpa, ettei ymmärrä karhukaan.

Olemme vitsailleet, että yllätetty karhu on kertonut lajitovereilleen kauhutarinaa elämänsä järkytyksestä: kuinka kamalaa oli tavata ihminen lähietäisyydeltä. Se haisikin hirveältä.

Karhusta huolimatta liikumme maastossa yhtä paljon kuin ennenkin. Itse olen kolunnut tänä syksynä metsiä enemmän kuin ehkä koskaan ennen: olin kesälomalla syyskuun, ja marja- ja sienivuosi on ollut kerrassaan erinomainen.

Karhu ei ole näyttäytynyt, edes sen jälkiä ei ole kohdalle osunut.

Olen tosin ottanut tavakseni lauleskella tai ainakin hyräillä, kun olen yksin metsässä. Niinpä en ole nähnyt mitään muitakaan eläimiä, paria satunnaista pyytä lukuun ottamatta. Ne ovat sännänneet kauhuissaan pakolentoon.

Elokuun Erä-lehdessä oli rantasalmelaisen erätoimittaja Pertti Rovamon perusteellinen juttu karhukannan kasvusta. Rovamo nosti esiin pari olennaista kysymystä, joita ei juuri ole julkisuudessa pohdittu.

Mikä on se "suotuisan suojelun taso", johon Suomen suurpetopolitiikka perustuu? Montako karhua? Ja pitääkö itäinen Suomi ensin täyttää karhuilla, jotta ne alkavat levitä myös länteen?

Monet petotutkijatkin muistuttavat siitä, että karhun ja ihmisen suhteellisen rauhanomainen rinnakkainelo Suomessa perustuu vuosisataiseen metsästykseen. Se on opettanut varovaisen eläimen pelkäämään ihmistä, ja emo opettaa pelon pennuilleen.

Olen asunut suurimman osan elämästäni maalla enkä osaa pelätä sen enempää suuria kuin pieniäkään villieläimiä (paitsi kastematoja, mutta se on kokonaan toinen juttu se). Perheessäni ei ole koskaan ollut yhtään metsästäjää, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hirvikarjaa harvennetaan syksyllä tai pihoista ruokaa etsivät karhut lopetetaan.

Osaamattomilla ihmisillä on oma osuutensa siihen, että pedot tunkevat joskus liian lähelle. Olen odotellut, milloin täkäläiset nallet oppivat kaivamaan ruokaa kyläteiden varsien yhteisistä jäteastioista. Kesällä niistä leviää ihmisenkin nenään löyhkä, joka kertoo, ettei kompostia osata käyttää joka mökillä, vaan roskikseen päätyy monenlaisia ruoantähteitä.

Sellaistakin kuuluu, että jotkut pienpetopyytäjät jättävät supikoirien ja muiden houkuttimiksi maastoon sekalaisia haaskankappaleita. Ei ehkä ihan laillista, mutta varmaan tehokasta, ja saattaa houkutella isompiakin raadonsyöjiä. Sellaisia kuin susi.

Petokeskustelua(kin) hallitsevat ääripäät: yhdet hysteerikot haluaisivat tappaa kaikki 50 kilometriä lähempänä ihmisasutusta liikkuvat suurpedot, toiset eivät sallisi taittaa häntäkarvaakaan. Yhdet eivät uskalla mennä ulkohuussinkaan, jos joku kuiskaa sanan karhu, ja toiset kerääntyvät autoilla ihmettelemään, kun karhu on eksynyt kaupunkiin.

Näiden välissä ovat tavalliset maalaiset ja mökkiläiset, täysjärkiset metsästäjät ja suhteellisuudentajuiset sienestäjät.

merja.turunen @warkaudenlehti.fi