Keikka kielten maailmaan

Lähdin vajaat kaksi vuotta sitten niin sanotusti soitellen sotaan, mamuja opettamaan. Lähtiessäni tuskin tiesin, mitä lyhenne mamu tarkoittaa. Nykyisin en käytä sitä mielelläni. Minusta se on maahanmuuttajia aliarvioiva ja luokittelevakin. Onko useita vuosia Brysselissä asunut veljeni mamu?

Ei. Keskustelu maahanmuuttajista on vellonut kuumana Suomessa, ja siitä on uumoiltu ensi kevään eduskuntavaalien teemaa. Ei tietenkään pääteemaa. Kukapa maahanmuuttajien asioista ylenmäärin innostuisi. Maahanmuuttajia tarvitaan silloin, kun vähän paremmin voivassa maassa, kuten Suomessa, on työvoimasta pulaa. Kun tilanne muuttuu, mamut voisivat lähteä.

Muistan hyvin 1970-luvun puolivälin Saksan, siis silloisen Länsi-Saksan. Olin yhden kesän töissä Kölnissä, Kaufhallessa myymässä miesten paitoja. Maassa oli paljon niin sanottuja gastarbeitereita, siis vierastyöläisiä, jotka asuivat miten asuivat ja lähettivät enimmän osan palkkarahoista kotimaahansa.

Nuoruuden kesä Saksassa tuli mieleeni, kun opetin näitä Varkauden maahanmuuttajia. Vuoden ja kahdeksan kuukauden aikana ehdin vetää kaksi maahanmuuttajille tarkoitettua suomen kielen peruskurssia ja yhden jatkokurssin. Täällä Varkaudessa, jossa Savon ammatti- ja aikuisopisto tarjosi opetukselle erinomaiset tilat.

Hämmästyttävää kyllä, ensimmäisen kurssini kanssa onnistuin ilmeisesti parhaiten, vaikka en ollut opettanut noin kymmeneen vuoteen. Maahanmuuttajia en ollut opettanut koskaan aikaisemmin. Olin täysin kokematon S2:n opettaja. Siis minkä S2:n? Lyhenne kuuluu koulutusmaailman nykyslangiin ja tarkoittaa suomi toisena kielenä -opetusta.

Puolet ensimmäisen peruskurssin opiskelijoista päätyi sittemmin jatkokurssilleni, ja nykyisin puhumme kohdatessa suomea. Olen heistä ylpeä. En tiedä, olisinko itse oppinut puhumaan puolaa kahdella noin kuuden kuukauden mittaisella kurssilla, siis vuoden koulutuksen aikana, kiinasta puhumattakaan.

Uuden kielen arkikäytön oppii, eri selvitysten mukaan, keskimäärin vuoden mittaisen täysipäiväisen opiskelun tuloksena. Kielet ovat kuitenkin erilaisia. Suomi ja kiina, tai suomi ja thai, eivät ole sukukieliä. Suomi ja viro taas ovat. Suomi ja puolakin ovat sentään lähempänä toisiaan kuin suomi ja kiina, vaikka puola kuuluukin indoeurooppalaisiin kieliin ja suomi suomalais-ugrilaisiin.

Myös ihmisten edellytykset opiskella vaihtelevat. Omat opiskelijani olivat enimmäkseen nuoria aikuisia, joskin joukkoon mahtui jokunen viisikymppinenkin. Lähes kaikki olivat jo olleet mukana työelämässä, joko täällä Suomessa tai kotimaassaan - tai useammassa eri maassa. Jotkut olivat opiskelleet aikaisemminkin.

Kurssilaiseni olivat motivoituneita, uutteria ja sitkeitä kielen opiskelijoita, vaikka ainahan joukkoon mahtuu joku, jonka asenteesta opettaja voi päätellä, että opiskelija ei juurikaan suomen kielen oppimisesta piittaa. Kunhan istuu koulutuksessa. Ne jotka aikovat Suomeen jäädä, haluavat kuitenkin yleensä oppia maan kielen.

Maahanmuuttajien opettamisessa oli omat haasteensa, mutta pidin siitä. Sitä en tiedä, miten olisin pärjännyt, jos olisin joutunut opettamaan maahanmuuttajia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Heitäkin on.

Tai pakolaisina maahan tulleita ulkomaalaisia, joiden on uuden elämän alkajaisiksi selvittävä vankila- ja kidutuskokemuksistaan.

Varkauteen päätyneet maahanmuuttajat ovat tulleet tänne työn takia, paremman elämän toivossa tai puolison perässä. Venäläisistä opiskelijoistani aika monella oli suomalaiset sukujuuret. Puolalaiset taas olivat tulleet Varkauden seudulle silloin, kun täällä tarvittiin metalliteollisuuden ammattilaisia.

Amerikasta tai vaikkapa Etelä-Afrikasta ei yleensä tulla työn takia vaan vaikutin on vielä vahvempi, se on rakkaus.

Kiinalaiset tulevat Varkauteen opiskelemaan. Useimmat palaavat kotimaahan. Jotkut jäävät, ja uskomatonta kyllä, opettelevat suomen kielen. Opiskelijoistani ehkä sitkein oli nuori kiinalainen nainen, joka tosin ei tullut Suomeen opiskelemaan, vaan hänet kuljetti tänne avioliitto suomalaisen miehen kanssa.

Opettaessani maahanmuuttajia tajusin taas kerran, miten tärkeä ihmiselle on kieli, jolla hän voi kommunikoida siinä ympäristössä jossa elää. Se on viestinnän väline, jonka puutetta on vaikea korvata. Kun ihminen muuttaa Suomeen, asiointi vaikkapa puolaksi on aika vaikeaa.

Kun veljeni muutti Brysseliin, keski-iässä, hän päätti opiskella ranskaa. Ranskaa puhuvassa Brysselissä kun on vaikea asioida edes lähikaupan lihatiskillä osaamatta paikallisten ihmisten jokapäiväistä käyttökieltä. Olen sen itsekin huomannut Brysselissä käydessäni.

Toisaalta äidinkieli on kansallisen identiteetin peruskivi, enkä itse luopuisi tästä suomestani. Joskus kyllä kadehdin niitä, joiden äidinkieli sattuu olemaan joku maailman puhutuimmista kielistä, kuten espanja, englanti tai kiina.

Vaikka maahanmuuttajien kielikursseilla keskityimme tietenkin suomeen, myöntää täytyy, että muitakin kieliä käytettiin, yleensä tauoilla mutta myös tunnilla. Oli pakko. Enimmäkseen englantia, venäjää, puolaa ja kiinaa. Vaikeat asiat menivät joskus perille varsinaista kielten siltaa pitkin, kun opiskelijat auttoivat toisiaan.

Tuota kielten sekamelskaa jäin kaipaamaan.

anne.marttala@warkaudenlehti.fi

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious