Kaikki tahtoo rakastaa

A A
18.7.2010 6:00 Sirpa Ylönen

Amerikkalainen tyyli rakastaa kaikkea ja kaikkia sekä kutsua kaikkia rakkaaksi ja kullaksi on meille suomalaisille ollut perinteisesti vierasta. Sen sijaan, että rakastettaisiin kovaan ääneen kaikkia, on kovin hiljaa oltu niidenkin kanssa, joista todella välitetään.

Pikemminkin on ollut vallalla käytäntö, että kun vihittäessä on kertaalleen lyhytsanaisesti luvattu rakastaa, sen on pitänyt riittää siihen asti, kunnes ehkä toisin todetaan.

Nuori polvi on hyvää vauhtia omaksumassa amerikkalaisemman käytännön. Riittää, kun vilkaisee teinien viestejä vaikkapa facebookissa. Kaikki kaverit ovat toistensa rakkaita ja ihania. Nekin, joita hetki aikaisemmin on moitittu syystä tai syyttä suotta.

Pidättyväisessä tunteenilmaisussa on ollut puolensa. Kun rakkautta on lopulta ihan ääneen kuulutettu, se on ollut pakko uskoa. Ei kukaan väittänyt rakastavansa, jos ei todella palavasti tuntenut.

Kun kaikki kauheasti rakastavat, miten tässä enää ilmaisee aitoja tunteita? Siis sellaisia, jotka poikkeavat siitä, että olet kiva kaveri ja mukavaa seuraa. Toisaalta, teinien elämä on sellaista, että niitä hurjia tunteita suuntaan ja toiseen tulee ja menee, kyllä niiden sekaan mahtuu ihan aidon tuntuista rakkautta, kohdistui se sitten rakkaaseen kaveriin tai tyttö- tai poikaystävään. Onko tunne lopulta aitoa vai vain ihanaa kuvitelmaa, selviää jokaiselle aikanaan.

Onneksi nuoret ovat kekseliäitä. Kun rakastamista niin viljalti viljellään, todellista tykkäämistä ilmaistaan ihan toisella tavalla. Jos joku sanoo, että tykkään susta, se on kova juttu. Silloin on tosi kyseessä.

Oikeastaan aika herttaista.

Pakko myöntää, että olen ehkä itsekin syypää tähän amerikkalaismalliseen rakastamishöpötykseen. Meillä perheen kesken muistutetaan päivittäin, että perheenjäsenet ovat rakkaita. Vaikea kuvitella, että siitä olisi hirveästi haittaakaan. Ekaluokan syksyllä aloittava kuopus harjoittelee samaa jo englanniksi. Onpahan aikanaan valmis kansainvälisiin suhteisiin.

Kolmen lapsen kanssa rakastaminen pitää asettaa aika ajoin oikeisiin mittasuhteisiin. Se ei kestä kaikkea, ei siedä kaikkea, eikä varsinkaan unohda kaikkea kokemaansa vääryyttä. Aika usein se muotoutuu lauseeksi: Rakastan sinua, vaikka oletkin juuri nyt ihan mahdoton. Lause taitaa mennä suurin piirtein kasvatusoppaiden mukaisesti: lapsen on koettava olevansa hyväksytty vaikka tekeekin tyhmyyksiä.

Kuopuksella on oma tapansa asettaa asiat mittasuhteisiin. Ei ole kauankaan aikaa, kun äiti oli maailman ihanin. Ihanampaa ei olekaan, paitsi kissat ja sisko ja veli ja isä ja... Tässä vaiheessa katsoin viisaimmaksi keskeyttää litanian ja todeta, että paikkani maailmankaikkeudessa tuli jo aika lailla selväksi.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin kyllähän jo minunkin teinivuosinani kaverit olivat rakkaita. Kun siitä omasta rakkaasta vielä vain haaveiltiin, helliä tunteita kuvaavat sanat kohdistettiin kavereihin.

Oli siinä silti totta toinen puoli. Minulla on edelleen ystäviä, jotka ovat aidosti rakkaita ihmisiä, ei sitä sen pienemmällä sanalla voi kuvata. Edelleen ajoittain kerrommekin sen toisillemme.

Kun elämä oikein murjoo, maailma tuntuu mustalta ja synkkyys valtaa alaa, viestit ystävien kesken päättyvät sanoihin: Olet rakas. Noilla kahdella sanalla ystävä kertoo, että hän on valmis tekemään kaikkensa, että elämä muuttuisi taas paremmaksi. Että hän on murheissa mukana ajatuksissaan, vaikka ei juuri nyt paikalle pääsisikään. Ja tarvittaessa on valmis jättämään kaiken ja tulemaan paikalle.

Sellaisia ihmisiä ei elämäänsä monta tarvitse, kun elämä muuttuu taas elämisen arvoiseksi. Toivottavasti joku nykyteinien rakkaiden joukosta jää heille sellaiseksi ystäväksi. Silloin rakkaushöpötys ei ole mennyt hukkaan.