Isotalon pelastus?

Harvoin sitä eurolla saa talon, mutta niinpä vain kävi, että talo vaihtoi Lehtoniemessä tuolla summalla omistajaa, eikä ihan mikä tahansa talo vaan melkoisen iso talo, nimeltäänkin vielä Isotalo. Tontti ei sentään kauppaan kuulunut.

Tällä yhden euron kauppahinnalla myytiin kaksikerroksinen puinen asuintalo, jossa on kolmessa rapussa neljä asuinhuoneistoa, siis tusinan verran asuntoja yhteensä. Jokainen huoneisto käsittää nykyisin keittiön ja huoneen, huoneistojen koko on 30 neliötä.

Isotalo on viimeinen vanhan kansan vuokrakasarmi, jossa vesi on haettava kaivosta ja piharakennuksessa on ulkohuussit. Muut vastaavat taisivat jäädä jo 1970-luvulla historiaan. Huoneistot lämpiävät pönttöuuneilla, toki asukkaat ovat voineet tuoda lämmönlähteiksi myös omia pattereitaan.

Asukkaita talossa on tätä nykyä kolme, valtaosa huoneistoista siis tyhjillään. Vuokra ei päätä huimaa, mutta harva haluaa silti päästä nauttimaan näin maanläheisestä asumismuodosta. Talvella saattaa olla kylmä, mutta kuvitellaanpa keväistä aamua, kun linnut laulavat pusikoissa niillä paikoin missä seisoi ammoin Lehtoniemen tehdas, jonka työväelle talo rakennettiin.

Lehtoniemen tehdasrakennuksista ei ole pystyssä ainuttakaan. Tulipalo teki melkoisen selvää jälkeä vanhan konepajan miljööstä 1970-luvulla. Asuintaloksi muutettu konttorirakennus, loppuajat Tuovisen talona tunnettu, on purettu, samoin koulu ja Älypaja. Pystyssä on sauna, toimihenkilöiden asuinrakennukseksi tehty nykyinen toimintakeskus Niemi sekä tehtaanjohtajan asunto Poronsarvi.

Isotalon lisäksi oli kaksi saman kokoluokan asuintaloa. Toisessa oli alun perin tehtaan ruokala, toinen tunnettiin Pitkänpytingin nimellä. Nämäkin olivat vuokra-asuntoina varsin pitkään, toinen Tuovisen ja myöhemmin Mannerkorven, ja toinen Tenhusen omistuksessa.

Isotalo oli niiden joukossa, jotka siirtyivät Lehtoniemen konkurssin myötä Ahlströmille ja Ahlströmiltä sitten kaupungille, ihan kuten Niittylätkin täällä ruukin puolella.

Tapasin Ann-Mari Karvisen Tehtaan koululla vajaat pari vuotta sitten, kun hän tuli piipahtamaan Varkauteen vs. museotoimenjohtajaksi. Kahvipöytäkeskustelussa puhe kääntyi vanhoihin suojelurakennuksiin. Muistan, kun Karvinen ehdotti, että ostetaan porukalla Puurtilan vanha koulu.

Ostamatta jäi, mutta se olisi myynnissä vielä. Ihan kelpo talo, kenellä vain viitseliäisyyttä ja ammattitaitoa on. Karvinen ei pelkästään puhu rakennussuojelun puolesta vaan näyttää olevan melkoinen tekijä. Keväällä hän osti Savontien varresta Lepistön ja vastaavia projekteja hänellä on miehensä kanssa niin Haapamäellä, Uimaharjussa kuin Punkaharjun Putikossakin. Isotalo on kahdeksas rakennus tässä sarjassa.

Euron kauppasumma on herättänyt ihmetystä ja närkästystäkin. Minun mielestäni on yksinomaan hyvä, että talo sai uuden omistajan, oli hinta mikä tahansa. Toinen vaihtoehto olisi seisottaa sitä tyhjillään ja tuhlata aikaa, rahaa ja paperia jo kertaalleen annetun purkupäätöksen vatvomiseen eri oikeusasteissa. Päivänselvää on, että purkulupaa ei olisi saatu, eikä sitä saada Puurtilan vanhalle koulullekaan eikä Savontien kerhotalolle. Teknisen lautakunnankin kuten myös teknisen puolen johdon olisi jo korkea aika lopettaa pään hakkaaminen seinään ja otettava luovemmat vaihtoehdot käyttöön.

Yleensä nämä kaikki vanhat rakennukset nähdään päätöksenteossa vain ongelmana. Ihmetyttää se välinpitämättömyys, miten vanhoihin ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi luettaviin kiinteistöihin on tapana asennoitua, nimittäin sieltä omistajan puolelta silloin kun omistaja on kaupunki eli käytännössä me kaikki veronmaksajat. Varkaudessakin näitä omituisia esimerkkejä asennevammasta löytyy.

Savontien kerhotalo nousi yhteiskouluksi 1921, talkoovoimin ja lahjoitusvaroin. Koulutoimintaa siellä on jossakin muodossa ollut aina viime vuosiin, ei tosin enää isommalti, mutta kuitenkin. Nyt se on tyhjillään.

Siitäkin olisi päästävä eroon, kun sille ei ole käyttöä. Näin pitää menetelläkin. Päivänselvää on, että purkaa sitä ei saa. Tokko kukaan haluaa ristikseen Lehtoniemen työväentalon kaltaista ongelmaa. Pienemmän riesan tie on myydä rakennus pois. Hyvä näin.

Jokainen tietää, että talo rapistuu, jos sitä ei hoideta. Savontien kerhotalo on ollut myös toistuvan ilkivallan kohteena. Ilkivallaksi voisi myös kutsua tapaa, jolla tätä rakennusta vaalitaan ja hoidetaan.

Viime talvena Savontien kerhotalolla paljastui vesivahinko, eikä ihan pienikään. Miten lie vahinko on korjattu?

Vastuussa olevilta voi täydellä syyllä kysyä, miten olisivat toimineet, jos kyseessä olisi ollut oma kiinteistö. Vaikka mökki tai sijoitusasunto. Jätetään vain kylmilleen pakkasilla, kuten nyt tehtiin? Jotenkin tuntuisi, että puhaltimien olisi pitänyt olla pitkään täydessä työssä. Jotenkin tuntuu jo tuottamukselliselta rakennuksen vahingoittamiselta.

Kommin kummeilla on sisällä ostotarjous kerhotalosta. Toivon mukaan rahkeet kestävät. Toisaalta, voisiko se enää nykyistä huonompiin käsiin joutua? Mutta Ann-Mari Karviselle kumarran ja nostan hattua. Samoin Lea Sarkealalle, joka osti Stesulan, ja myös vanhan rautatieaseman nykyisille omistajille.

antti.aho@warkaudenlehti.fi

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious