Isät katsovat poikiaan

Isänpäivää on juhlittu Suomessa 1970-luvulta, ja virallisesti vuodesta 1987. Pohjoismaissa juhlapäiväksi on vakiintunut marraskuun toinen sunnuntai, mutta muualla maailmassa näkyy käytäntö vaihteleva, toisin kuin äitienpäivänä.

Miten meillä isänpäivää vietettiin? En oikein muista, syystä tai toisesta. Jonkinlaiset lahjat ainakin annettiin, yleensä vaatimattoman askartelun tulokset. Hyvään tarkoitukseen ne menivät.

Puumalan Hurissalon tuntumassa, Saimaan aaltojen hyväilyssä, niissä maisemissa joissa päällevyöryvän kuntauudistuksen eturintamassa pohditaan, liittyäkö Mikkeliin vai Savonlinnaan, eleli 1600-luvulla muuan Heikki Aholainen.

Hänestä en tiedä oikeastaan kuin kuin nimen, ja elinvuodet ja perhesuhteet jotakuinkin. Tarkemmin asiaa tuntematta olen varma, että raivasi kaskea, koskapa aho-johdannainen nimi ja muutenkin. Metsällä kävi varmasti. Nauriita jältti syödäkseen, ja kalat kuivuivat aitan seinustalla kevätahavalla.

Tämä Heikki on minulle isänisänisänisänisänisänisänisä. Yhdeksän polveako tuosta nyt tulee? Poikansa siirtyi isännäksi Juvan puolelle Anttolaan, nykyiseen Mikkeliin, Pitkälahteen, Luonterin etelärannalle, ja Aholainen lukee talonpaikkana kartassa vieläkin.

Paljon ennätti savutuvan lakeisräppänä työntää haikuja ilmoille ennen kuin päästiin Pauliin, Paul Aholaiseen nimittäin. Hän jäi nuorena, 1800-luvun puolivälissä, leskeksi kahden pienen lapsen kanssa, meni pian uusiin naimisiin ja sai lisää lapsia. Paulista kun aika jätti, niin isännäksi tuli vanhin poika Mikko, mutta heti kun hän kuoli, niin perheensä, jota silloin oli puolison ja kolmen lapsen verran, sysättiin loisiksi ja velipuoli tuli isännäksi.

Esikoispoika August ei jäänyt isiensä maille setäpuolensa nurkkiin vaan lähti rippikouluikäisenä Mikkeliin ja pääsi kauppiaan rengiksi. Liekö ollut isättömäksi jääneellä jotakin hampaankolossa, kun pudotti Aholaisen kaskenraivaajanimestään kuusi viimeistä kirjainta pois?

Juna vei nuoren miehen töihin Pieksämäelle, löytyi vaimo ja syntyi neljä lasta, joista vanhin kuoli vauvana. Elämä kuljetti perheen Lappeenrantaan, takaisin Pieksämäelle Haapakosken ruukin maisemiin ja sieltä Varkauteen vuoden 1918 jälkimainingeissa. Mielikuva tästä isoukista on myhäilevä ja lupsakanoloinen hiljaisenpuoleinen mies, joka ei toipunut kerrallisesta espanjantaudista vaan sairasteli pitkin 1920-lukua, kunnes keuhkokuume voitti.

Olen nähnyt kuvan isänisästä isänsä arkulla. Katse on jotenkin tyhjä 15-vuotiaalla ja ilme lohduton. Osaan samaistua tuohon tunnelmaan.

Isänisä eli nopean elämän. Hänen syntymästään olisi viikko sitten tullut tasan sata vuotta, ja kuolemasta ensi huhtikuussa 69 vuotta.

Vanhimmat varkautelaiset muistavat vieläkin tämän kätevän koneteknikon, hauskan seuramiehen ja ennen kaikkea maajoukkuejääpalloilijan, jonka elämä päättyi 31-vuotiaana. Hän oli silloin kahden lapsen isä, melkein.

Nuorempi pojistaan syntyi nimittäin isänsä kuoleman jälkeen, ja kantoi jonkinlaista isättömyyden taakkaa läpi elämänsä. Näin olen asian itselleni jotenkin tulkinnut. Kyse on nimittäin omasta isästäni, jonka isäpuolesta ei hänelle isähahmoksi ollut, eikäpä kyllä sellaiseksi pyrkinytkään, kun kokemukset omasta isästään olivat lievästi sanottuna traumaattiset.

Isä on maannut Luttilassa mullan alla kohta 20 vuotta. Olin yläasteella yhdeksännellä luokalla kun hän lähti tästä maailmasta. Aika on kulunut nopeasti ja paljon on ehtinyt tapahtua.

Omaa isäsuhdettani olen puntaroinut jatkuvasti. Isä nousee mieleen tavalla tai toisella melkein joka päivä, milloin parempina, milloin huonompina muistoina. Mitä enemmän olen pohdiskellut ja puhunut, sen paremmin alan olla asioiden kanssa sinut. Valmista ei ehkä tule koskaan, ja tarvitseeko tullakaan, jos vahvimmat tunnelukot saa auki. Isä elää joka tapauksessa meissä kaikissa hänen olemassa olevissa läheisissään.

Kun isää ei enää ollut, niin murrosiässä otattelin joskus äidinisän kanssa. Äitiä kun halusin jotenkin säästää kaikelta kuormitukselta.

Ukki oli itsepäisenä miehenä ja molempien sotien veteraanina tiukka vastus, ja kesti kyllä. Hän eli monivaiheisen elämän 94-vuotiaaksi. Hänellä oli hyvä elämänasenne ja selkeät, rehelliset näkemykset. Luulen, että hän oli hyvä isä ja aika lailla sinut itsensä ja taustansa kanssa. Omaa isäänsä, kieltolain melskeissä menehtynyttä, hän ei juuri kehunut.

Minusta tuli isä ensimmäistä kertaa seitsemän vuotta sitten. Nyt minulla on lapsia yhteensä neljä. Millainen isä minä olen itse? Välillä tuntuu, että voisin olla huomattavasti parempi kuin olen. Olen yrittänyt osin tiedostamattakin poimia oman isäni parhaita piirteitä, ja välttää astumasta niihin kuoppiin kuin hän, mutta tasainen ei tie tunnu olevan.

Kun esikoinen aloitti koulun, olen joutunut monta kertaa pohtimaan itseäni kasvattajana. Osaanko vetää rajat oikeisiin paikkoihin? Osaanko kuunnella silloin kuin pitäisi? Osaanko avata suuni oikeassa paikassa ja olla toisaalta tarvittaessa hiljaa? Onko minusta elämänohjeita antamaan ja opastamaan oikein? Aika keskeneräinen sitä tuntee olevansa.

Kai se on niin, että lasten kasvaessa kasvaa isäkin, ja toivoo siinä samalla, että pojista polvi paranisi.

antti.aho@warkaudenlehti.fi

Lähetä artikkelin linkki: Sähköposti Facebook Delicious