Harmaus, värittömyys, elottomuus, pimeys, koleus, hiljaisuus. Elämän merkit ympäriltä ovat kadonneet. Kesän jälkeen olo voi tuntua yksinäiseltä.

Syksyllä tarvitaan niitä ystäviä, jotka ovat vierellä, kun lämmin tuuli ei ole enää pitämässä hyvänä, kun aurinko ei enää ole valollaan piristämässä, kun kukkien ja vastaleikatun ruohon tuoksu ei enää hyväile aisteja, kun kesän äänet eivät enää kantaudu korviin. Kesällä sitä tuntee elävänsä jo pelkästään sen voimalla, kun näkee ympärillään elämää.

Tälläkin hetkellä moni Varkautelainen lapsi, nuori ja aikuinen kokee olevansa yksinäinen. Kaivaten ihmistä, joka olisi vierellä vaikeinakin hetkinä, ja jonka kanssa voisi jakaa ilot ja surut.

Yksinäisyys koskettaa kaikenikäisiä taaperosta vanhukseen.

Moni toiselta paikkakunnalta saapunut nuori on ainakin alkuun yksinäinen. Tutut ja turvalliset ihmiset ovat jääneet kotiseudulle, ja lapsuuden kaverit ovat lähteneet kuka minnekin opiskelemaan.

Monen nuoren tilanne on vieläkin huonommin. Heillä ei välttämättä ole edes niitä tuttuja ja turvallisia ihmisiä siellä kotipuolessa, joille voisi yksinäisyyden vallitessa soittaa.

Vanhemmat saattavat painiskella omien ongelmiensa parissa. Sisaruksia ja lapsuuden ystäviä ei ole. Sukulaisten ja naapurien kanssa ei ole pidetty yhteyttä.

Nuori ei saa aitoa välittämistä mistään. Kukaan ei ole välttämättä opettanut nuorelle miten selviytyä vaikeista tilanteista. Vanhemmat saattavat nykyisin erota mitättömän pienen asian takia esim. jos eivät enää tunne rakastavansa toisiaan. Miten lapsi on voinut luottaa siihen, että häntä rakastetaan aina? Jos äiti ja isikin ovat eronneet sen takia, etteivät he enää tunne rakastavansa toisiaan. Onko kukaan opettanut, miten tunneryöpyistä selvitään? Onko kukaan näyttänyt lapselle välittämistä ja myötätuntoa, jotta hän voisi osoittaa sitä muille? Onko perheessä annettu tilaa kaikkien tunteille?

Entäpä jos tällaiset lähtökohdat saanut lapsi/ nuori joutuu kiusatuksi? Seuraukset voivat olla erittäin ikävät.

En tiedä Jokelan ja Kauhajoen koulusurmaajien taustoja, mutta sen tiedän että nykyisellä elämäntyylillä on vaikutuksensa asiaan. On unohdettu yhteisön merkitys. Naapurit ja sukulaiset ovat tärkeitä lapsen kehittymisen kannalta. Lapsen täytyy saada aikuiselta malli tuntemiseen ja tunteista selviytymiseen. Lasta täytyy ohjata tunneryöpyn ottaessa vallan: “Nyt olet vihainen, ja siihen sinulla on oikeus, mutta keksitäänpäs yhdessä miten tästä vihan tunteesta päästään yli.” Tunteet opettaa ja auttaa selviämään, jos niitä osaa käyttää hyödykseen. Lapsella/nuorella täytyy olla niitä ihmisiä, jotka huolehtivat ja välittävät, kun vaikea paikka tulee. Jos lapsen/nuoren mielipide itsestään ja muista perustuu vain koulumaailmasta saaduille käsityksille lapsi/ nuori voi alkaa vihata itseään sekä koko ihmiskuntaa.

Minua alettiin kiusata, kun olin 12-vuotias. Masennuin pahasti. Kiusaamisen jälkeisistä parista vuodesta minulla ei ole juuri muistikuvia. Kai se oli jonkinnäköinen itsesuojelu keino. 15-vuotiaana seurasi viha kiusaajia kohtaan. 16-vuotiaana uhmasin kaikkea ja kaikkia. En halunnut enää alistua kenenkään pompoteltavaksi. 17-vuotiaana sain paniikkikohtauksia ja koin sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Nyt ymmärrän että kaikilla tunteilla oli tarkoituksensa. Onneksi sain heti koulukiusaamisen jälkeen apua, ja sain purkaa tunteitani aikuiselle, joka opetti minua käyttämään tunteita hyödykseni.

Nyt erilaisten tunnemyrskyjen ja kokemusten jälkeen olen viimein oppinut arvostamaan itseäni. Ymmärrän itseäni paljon paremmin, ja arvostan niitä piirteitä itsessäni, joita ennen vihasin, ja ennen kaikkea USKALLAN olla erilainen.

Muistakaa pitää huolta toisistanne, välittäkää ja rakastakaa, näyttäkää hellyyttä. Pienikin teko voi olla toiselle tärkeä.

Koulukiusatuille haluan lähettää erityiset terveiset. Täällä on yksi, joka välittää ja ajattelee teitä lämmöllä.

Rakkaudella: Sari