Paljon on taas tapahtunut sitten edellisen kerran kun kirjoitin. Kesä oli ja
meni, ja koulunpenkkiäkin olen ehtinyt kuluttaa jo useamman viikon ajan,
joten viime aikoina on tullut kirjoiteltua lähinnä koulujuttuja.
Yksi aihe, josta vastikään äidinkielen tunnilla kirjoitin käsitteli
toisenlaisuutta arkielämässä. Omassa elämässäni erilaisuus näkyy parhaiten
juuri koulussa, jossa opiskelee vaikka minkä näköisiä ja oloisia persoonia.
Yleensä puhutaan tavallisista ja erilaisista ihmisistä. Mutta kuka on
oikeastaan tavallinen? Tyhjentävää vastausta en ole millään keksinyt, vaikka
asiaa hyvän tovin olenkin pohtinut. Usein tavallisena nuorena pidetään
teiniä, joka pärjää keskinkertaisesti koulussa, harrastaa jotakin
säännöllisesti, esim. urheilua tai musiikkia ja viettää aikaa kavereiden
kanssa, joskus myös juhlien. Tavallinen nuori pukeutuu suosituimman
nuortenvaateliikkeen mallinukkejen tavoin.
Siinä missä tavallista ihmistä, olipa kyseessä nuori tai vanha, on vaikea
määritellä, onnistuu kuka tahansa kuvailemaan toisenlaista tiellä kulkijaa.
Räikeä yhdistelmä erilaisia vaatteita, näyttävät hiukset, lukuisat
tatuoinnit ja lävistykset tai mustissa kulkeminen mielestä varpaankynsiin
herättävät varmasti meissä jokaisessa jonkinlaista ennakkoluuloa. Luulemme
tietävämme ihmisestä kaiken oleellisen jo pelkän ulkonäön perusteella,
vaikka totuushan on aivan toisenlainen. Kaipa ennakkoluuloissakin voi olla
jotain hyvää, mutta usein ne estävät meitä tutustumasta uusiin ja
mielenkiintoisiin ihmisiin. Ihminen on laumaeläin, joka janoaa yhteisönsä
hyväksyntää elämälleen.
Toisenlaisuutta ja siitä johtuvaa suvaitsemattomuutta esiintyy kaikenikäisten
keskuudessa, mutta ainakin minusta erilaisuus korostuu teini-iässä. Etenkin
yläkoulussa vallassa on käsitys, että samannäköiset ja sitä kautta
samanlaiset viihtyvät keskenään. Fruittarit, emot, pissaliisat, hevarit ja
monet muut luokat täyttyvät osallistujista, ja muiden ei sitten kannata
tulla kaveeraamaan. Järjestelmässä on mukavatkin puolensa, mutta sitten on
niitä nuoria, jotka eivät kuulu mihinkään ryhmään, sekä niitä, jotka
voisivat olla osa jokaista yhteisöä. Miten he selviävät arjessa? Tai miten
käy sellaisen gootin, joka on ainoa luokallaan?
Toisenlaisuus, ja etenkin pelko erilaisuudesta, tuntuu monesti olevan yksi
taustatekijä koulukiusaamisessa. Näin syksyisin koulujen alkaessa puhutaan
ihan aiheellisesti paljon kiusaamisesta ja etenkin siitä, miten sen saisi
poistettua. Yhteiskunnan uusimpia keksintöjä on KiVa koulu –hanke, joka on
jo tuottanut hyviä tuloksia ja jota pikku hiljaa laajennetaan mahdollisimman
moniin kouluihin. Monissa kouluissa on kummi- tai tukioppilastoimintaa,
mitkä myös auttavat ennaltaehkäisevässä työssä. Pohjimmiltaan tämäkin
ongelma taitaa olla kiinni asenteesta ja asennekasvatuksen puuttumisesta.
Toisenlaisia ihmisiä löytyy paljon lukiostakin, mutta siellä luokkaerot
ulkonäön tai harrastusten tai ylipäätään minkään suhteen tuntuu pienentyneen
ja osittain jopa hävinneen kokonaan. Kaikki eivät ilmeisesti kykene olemaan
suvaitsevaisia missään vaiheessa elämää, mutta onneksi enemmistö
lukiolaisista arvostaa toisenlaisuutta. Ihmisiä me kaikki olemme ja minusta
ainakin on hienoa nauttia siitä. Lähimmät ystävänikin ovat keskenään
erilaisia, ja taatusti toisenlaisia kuin minä!
