Nyt se on sitten osaltani ohitse. Ainakin toivon, että olen osuuteni ylioppilaskirjoituksista suorittanut, ja minusta keväällä tulisi ylioppilas. Toiveeni toteutunee, sillä mielestäni kirjoitin riittävän hyvin. Niin tai näin, ainakin aion nyt nauttia tästä rennosta tunteesta hetkisen, ennen kuin jännittyneenä alan laskea päiviä toukokuiseen tuomionpäivään, jolloin viralliset tulokset julkaistaan.

Ylioppilaskirjoituksista puhutaan paljon vuosittain, yleensä juuri syksyn ja kevään kokeiden ja valmistumisien aikaan, mutta toisinaan muulloinkin. Onhan se ymmärrettävää, jopa toivottavaa, sillä asia koskettaa isoa osaa meistä suomalaisista. Ylioppilaskirjoituksilla on pitkä perinne, joka toivottavasti jatkuu pitkälle tulevaisuuteen.

Vaikka yo-kirjoituksia onkin ajoittain kritisoitu siitä, etteivät kokeet pysty mittamaan koko osaamista, tarvitsemme silti lukioihin jonkinlaisen valtakunnallisen järjestelmän, jolla opittuja taitoja mitataan. Ihan samalla tavalla kuin koulusta ylipäänsä annetaan numeroita. Totta tietysti on, ettei minkäänlainen arviointisysteemi pysty mittaamaan kaikkea sitä, mitä ihminen osaa. Kaikkia ominaisuuksiakaan ei oikein voi mitata – vai miten olisi virallinen kiltteysmittari, joka jaottelisi ihmiset paremmuusjärjestykseen tiettyjen määritelmien mukaan. Faktatiedot ja niiden soveltaminen ovat kuitenkin erilaisia kuin vaikkapa luonteenpiirteet. Yo-arvosanat eivät kerro kaikkea, mutta kyllä ne antavat suuntaa siitä, mitä kokelas osaa ja hallitsee. Järjestelmän arvioimista taas tarvitaan sen kehittämiseen. Ylioppilaskirjoitusten tulisi vastata 2000-luvun tarpeisiin, joita ovat yleissivistyksen ylläpidon lisäksi hyvän pohjan antaminen jatko-opinnoille sekä valmiudet suoriutua niistä. Yhteiskuntamme tarvitsee amisten lisäksi myös akateemikkoja. Nykypäivän haasteet ovat erilaisia kuin sata vuotta sitten, joten on luonnollista, että ylioppilaskirjoitustenkin asema ja tavoitteet ovat muuttuneet.

Ylioppilaskokeet ovat ehtineet muuttua myös viime vuosisadan lopun jälkeen. Uusinta uutta on tekstitaitokoe osana äidinkielen koetta. Nykyään ei ole myöskään vain yhtä reaalikoetta, vaan jokainen reaaliaine on omana kokeenaan. Tämä on mahdollistanut minullekin kolmen reaaliaineen kirjoittamisen, mikä toisaalta on edellyttänyt tutkinnon suorittamisen hajauttamista. Käytännössä siis yhä useammat osallistuvat yo-kokeisiin abivuoden syksyllä, jotkut jo toisen vuoden keväällä. Ainakin meillä Varkaudessa toisen vuosikurssin opiskelijoita osallistuu entistä enemmän kirjoituksiin, ja itsekin aloitin urakkani vuosi sitten. Tässäkin järjestelmässä on mielestäni sekä hyvää että huonoa. Useamman reaaliaineen kirjoittamisesta on hyötyä monille jatko-opinnoissa, mutta ainoastaan abivuoden keväällä on lukuloma, joten aikaisemmin kirjoittaessaan on hoidettava tavallinen koulutyö kirjoituksiin valmistautumisen ohella.

Itse kirjoitustilannetta muistan jännittäneeni viime keväänä aika lailla. Syytä en sen tarkemmin tiedä, sillä olin valmistautunut hyvin. Ehkä jännitin siksi, että yo-koe on lukio-opintojen huipennus ja siitä puhutaan ensimmäisistä koulupäivistä lähtien, toisinaan turhankin paljon. Syksyllä osasin jo ottaa rennommin, mutta mieluisinta kirjoituksiin osallistuminen oli tänä keväänä. Jostain syystä en talven aikana, enkä sen paremmin lukulomalla kuin kirjoituksissakaan, osannut stressata kokeista. Liika stressi on pahasta, mutta pieni sellainen pitää mielen virkeämpänä, jolloin saa tehtyä enemmän. Valmistautumiseni kevään koitoksiin oli välillä pelottavan vähäistä, tai siltä se minusta tuntui. Toisaalta oli ihan tervettä huomata, että vaikka ylioppilastutkinto onkin minulle iso asia, se ei silti ole koko elämäni.

Näin jälkeenpäin mietittynä varsinaiset koetilanteet olivat miellyttäviä. Kokeista selvisin monipuolisten eväiden, peiton ja tyynyn avulla. Peittoa tarvitaan siksi, että lukion salissa on toisinaan hyvin vilpoista. Tyyny taas teki istumisesta huomattavasti pehmeämpää. Eväitä en aina ehtinyt syödä, sillä välillä oli turhankin kiire kirjoittaa vastauksia, mutta selvisinpähän kuitenkin.

Kun käy riittävän monta kertaa kirjoittamassa, niin tottuuhan sitä siihenkin. On ehket hieman omituista väittää nauttivansa yo-kokeista, mutta ne ovat kokonaisuudessaan sellaista, mitä tulen lukioajoilta muistelemaan ja jopa kaipaamaan. Ylioppilaskirjoitukset päättävät arkisen istumisen lukiolla, ja niiden päättyminen tietää uudenlaisen oppimisen etsimisen aloittamista. Sääli sinänsä, sillä vuosi sitten tiesin, missä koulussa olen seuraavana syksynä, mutta nyt en pysty sanomaan samaa. Toisaalta, eiköhän uuden oppiminen aina virkistä, ja pieni etsiminenhän kuuluu elämään, eikö niin?