Leijuin. Mieleni olisi tehnyt huutaa. Lensin. Sisimpääni talven aikana kasautunut suunnaton energia määrä vaati purkautumista.

Vapaus. Se oli viimeinkin koittanut. Perhonen oli saanut siipensä takaisin monen kuukauden raastavan odotuksen jälkeen.

Se oli niitä ensimmäisiä kevätpäiviä, jolloin pääsin poikien kanssa lähtemään ensimmäistä kertaa pitemmälle pyöränperäkärry matkalle.

Joka päivä mieleni huutaa pihalle. Muutama tunti sisällä on jo tuskaa. Olen luonnonlapsi. Niin usein kuin voin pakkaan peräkärriin eväät, viltit ym. kaiken tarpeellisen, pistän lapset kyytiin ja lähden. Kohteena on ollut Mulan ja Ruokojärven lintutornit, luontopolku, Vattuvuori, Taipaleen kanava, Varkauden eri uimarannat. Viimeksi eilen käytiin tekemässä retki Puurtilan uimarannalle. Tärkeintä on ollut se, ettei isompia suunnitelmia ole tehty. Ollaan vaan lähdetty suuntana joku kaupunginosa ja katsottu minne päädytään.

Varkaudessa on tosi upeat ulkoilumahdollisuudet ja kaikenlisäksi lähellä keskustaa.

Luonnossa olon tarve on jäänyt varmaan sieltä lapsuudesta. Meillä oli Rauhamäessä radan varressa pieni punainen mökki, jossa asuin ensimmäiset elinvuoteni ja myöhemmin siellä tuli oltua useammat lapsuuden kesät.

Seikkailun nälkä oli jo silloin kova. Ja monesti sitä tuli lähdettyä serkun kanssa luvattomille retkillekin. Kerran meinasimme jäädä junan alle, yhden kerran eksyimme metsään ja kerran olimme tippua ojaan heikkojen jäiden läpi.

Miksiköhän siis vielä ihmettelen esikoiseni karkailun tarvetta? Pitäisi sitä lapsuuttaan muistella enemmänkin niin löytyisi varmaan syy moneen meidän pikkuherrojen päähänpistokseen. Kenties sillekin miksi palokunta joutui irrottamaan kuopuksen sormen mikin jalustasta muutama viikko sitten. Ei sitä päätä, eikä häntää minunkaan touhuissani sen paremmin tainnut olla. Eikä välillä vieläkään. Vielä viime kesänä kiipesin puuhun sillä seurauksella, että jumituin niin tiukasti oksien väliin, että mieheni joutui minut sieltä irrottamaan. Eikä se ole kiipeilyviettiäni yhtään laimentanut. Vieläkin kun sopiva puu sattuu kohdalle niin pakkohan sinne on kiivetä.

Kai sitä vapauden tunnetta on aina pitänyt hakea jollain tavalla: seikkailuilla, kiipeilyllä, vauhdin hurmalla ja aika- ja paikkarajoitusten poistamisella.

Mahdollisuus liikkua ilman päämäärää ja aikarajoitteita on minun vapaudensiipeni.

Omat siivet voi löytää monella eri tapaa. Joku saattaa löytää ne uskaltamalla sanoa kerrankin ei ja toinen löytää ne toteuttamalla oman haaveensa. Tärkeintä on kuitenkin se, että saa kokea sen ihanan vapauden tunteen. Tunteen siitä kuin olisi siivet.

Onnea kaikille omien siipien etsimiseen.