Hauskaa alkanutta uutta vuotta itse kullekin. Taas on aika rientänyt syksystä melkein keskitalveksi, ja tällä kertaa olemmekin saaneet ihan kunnon talven pakkasineen ja lumikinoksineen. Minä pidän talvesta, vaikka muutaman kilometrin koulumatka pakkasessa polkupyörällä ei aamu-unista kovin ilahdutakaan.

Olen tässä viime aikoina sairastellut kaikkea pientä aina enemmän ja vähemmän, mikä on osaltaan hämärtänyt ajantajuntaani. Lisäksi monenmoiset koulutyöt vievät kaiken sen ajan, mitä ei koulussa istu. Siksipä tajusinkin vasta alkuviikosta, että yksi vaihe koulu-urastani on pikku hiljaa päättymässä. Meillä abiturienteilla on tätä kirjoittaessani enää viisi tavallista koulupäivää jäljellä, minkä jälkeen vielä yksi koeviikko ja sitten lukuloma. Kuitenkin on vaikea ajatella, ettei todellakaan kohta ole niitä tavallisia koulupäiviä. Yhdessätoista ja puolessa vuodessa on ehtinyt tottua siihen, että arkipäivisin mennään kouluun, nähdään kavereita ja illalla tehdään läksyjä. Välissä aina harrastetaan kaikenlaista, mutta elämänrytmin perusta on koulussa. Mitenköhän nyt käy, osaanko olla poissa koulusta?

Yksi julkisuuden kestoaiheita on koulutus ja koulumaailma, olipa kyse sitten valtion määrärahoista, eri työryhmien kehittämisajatuksista tai paikallisesta kouluverkkosuunnitelmasta. Myös ruoka ja kiusaaminen puhuttavat koulujen yhteydessä. Valtaisasta huomiosta ja kiivaista mielipiteistä voi päätellä, että koulu on suomalaiselle yhteiskunnalle tärkeä. Hyvä niin, koska missä muualla sivistystä voisi niin tehokkaasti vaalia, ammattiin valmistumisesta puhumattakaan. Vielä parempi niin, sillä jos koulua ei olisi, olisi vanhemmilla valitettavan suuri päätäntävalta siitä, mitä lapsi oppii tai mitä vanhemmat hänelle opettaisivat. Jos näin ikävästi oppimista harjoitettaisiin, niin minä en ainakaan kykenisi koskaan vastaamaan työelämän haasteisiin.

Lukiolaisena tulen luonnollisesti mediaa seuratessani kiinnittäneeksi eniten huomiota lukiota koskevaan uutisointiin, esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten tarpeellisuudesta. Aika usein lukio-opetusta kritisoidaan ns. tyhjänpäiväisyydestä ja suorittamiskeskeisestä mallista, mikä lienee ainakin osittain totta. Numeroita tärkeämpää on oppiminen itsessään: se, että osaa asian ei tarkoita samaa kuin hyvä numero kurssista, ja päinvastoin. Toisaalta on vaikeaa kuvitella numeroita käytännöllisempää, ja kuitenkin tasapuolista arviointimenetelmää, joka olisi vielä helposti ymmärrettävissä ja verrattavissa. Mitä taas tuohon "tyhjänpäiväisyyteen" tulee, niin onhan se totta, että lukiossa opiskellaan yleissivistyksen nimissä aineita laidasta laitaan, vaikka jokaisen onkin käytännössä valittava ne muutamat aineet, joihin perehtyy tarkemmin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole mikään ongelma, sillä lukio ei valmista suoraan ammattiin, vaan sivistyneeksi ylioppilaaksi. Tai ainakin meistä tulee ylioppilaita. Mitä se sitten nykymaailmassa merkitseekään.

Matkaa valkolakkiin on minulla vielä tuskaisen paljon. Olen yleensä kärsivällinen ihminen, mutta viime keväänä seuratessani lakitusta en voinut olla haikeana ajattelematta, että vielä vuosi! Tiedän kyllä ajan kuluvan nopeasti, ja siltä se on tänä vuonna tuntunutkin. Eivätkä abienkaan koulupäivät suinkaan ole ohitse, vaan kohtahan se rääkki vasta kunnolla alkaa. Ensin pitäisi vain sisäistää kotona opiskelun mahdollisuudet. Lukulomalla ei taida olla varaa nukkua puolille päivin, vaikka koulua ei olekaan. Edessä on siis lukemista, paljon lukemista, ja välissä kirjoittamista ja hyvänä päivänä voin yrittää laskemistakin. En usko pystyväni vielä ymmärtämään täysin sitä, miten moni asia on lopuillaan. Peruskoulusta päästessäni muutamat silloiset luokkakaverit sanoivat kyynel silmässä, että olipa mukavaa olla samalla luokalla. Vastasin automaattisesti, että niinhän tuo oli. Vasta juhannuksena tajusin, ettemme enää syksyllä jatkaisi samassa paikassa.

Niin tai näin, tässä vaiheessa tiedän vain yhden asian: tänä talvena ja keväänä en juuri muusta taida kyetä puhumaan kuin koulusta. On minun onneni, että kaikesta huolimatta pidän siitä niin paljon.