Karkealla jaottelulla ihmiset voisi nykyään jakaa kahteen ryhmään: trendikkäisiin ja verkostuneisiin Facebookin käyttäjiin sekä ”ulkopuolisiin”. Facebookin suosio ja maailmanlaajuinen levikkialue ovat helposti havaittavissa. Missä päin Suomea tai maailmaa liikkuukaan, aina ihmiset kysyvät sen saman kysymyksen – oletko jo Facebookissa. Sekä sanoma- että aikakauslehdet ovat tulvillaan supersuositun nettifoorumin tarinoita. Vaikka artikkeli ei sinänsä Facebookiin mitenkään liittyisi, aina joku haastatelluista muistaa naamakirjaa hehkuttaa.

Poikkeuksena sääntöihin, naamakirja on onnistunut valloittamaan nuorten lisäksi myös oikeat aikuiset. Sitä, miten moinen, melkein mahdoton, yhtälö on toteutunut, pohditaan paljon. Facebookista ja sen perustajasta Mark Zuckerbergista tiedetään yhtä ja toista, mutta kukaan ei ole keksinyt kunnollista selitystä sille, miksi kyseinen kohtaamispaikka on niin suosittu. Perusidea kun on kohtalaisen yksinkertainen. Rekisteröidytään, luodaan oma profiili liittymällä mitä ihmeellisimpiin yhteisöihin aina Barack Obaman faniyhteisöstä juusto-kuuluu-leikkeleennalle-yhteisöön ja ladataan kuvia kansiot täyteen. Toisin kuin esimerkiksi nuorten niin ikään suosima IRC-galleria, Facebook on ilmainen eikä sinne ladattavien valokuvien määrää ole rajattu. Tämä onkin mahdollistanut useille käyttäjille käsittämättömän yli 250 valokuvan julkaisemista bittiavaruudessa! Nimestään huolimatta osa käyttäjistä ei taas julkaise ollenkaan kuvia.

Keskeiseen rooliin Facebookissa on päässyt kavereiden lukumäärä. Jotkut hyväksyvät kavereiksi vain sellaisia, jotka ovat heidän tuttujaan todellisuudessakin. Toiset taas kilpailevat kavereiden määrällä, joten he luonnollisesti hyväksyvät kaikki kaveripyynnöt ja etsimällä etsivät itselleen uusia tuttavuuksia. Kaveripyyntöjärjestelmä on kieltämättä kätevä. Sen avulla voi ottaa uudelleen yhteyttä vanhoihin kavereihin, tiivistää yhteydenpitoa myös jokapäiväisiin ihmisiin sekä verkostoitua liittymällä vaikkapa oman koulunsa tai työyhteisönsä Facebook-ryhmään. Kätevää on myös se, ettei ketä tahansa tarvitse kaverikseen hyväksyä. Samoin yksityisasetuksien rajaaminen itselleen sopivaksi on arvostettava asia.

Naamakirjaan uhrautuu yllättävän paljon aikaa. Olen ollut listoilla reilun puolen vuoden verran, ja välillä käytän profiilin päivittämiseen ja kuulumisten vaihtamiseen enemmän aikaa kuin sähköpostiliikenteen hoitamiseen. Datailu sinänsäkin on jo aikaa syövää puuhastelua. Tosinaan itseään ärsyttää tyhjänpäiväisten testien tekeminen ja muiden turhan henkilökohtaisten profiilitekstien lukeminen. Molemmat esimerkit ovat tietysti sellaisia, ettei niihin tarvitsisi aikaa kuluttaa, onhan koko Facebook vapaaehtoinen paikka. Kuitenkin naamakirjassa on jotain niin vetovoimaista, että pitkä ehdottoman ei:n hokeminen vaihtui viime syksynä omaan profiiliin. Toisaalta Facebook on ihan hauska paikka. Sitä on helppo käyttää ja olla käyttämättä, vaikka minusta kaikkien rekisteröityjen kuuluisi profiiliaan jotenkin hyödyntää. Miksi kuulua jonnekin, missä ei käy tai ei edes halua olla mukana?

Ainut negatiivinen asia minusta naamakirjassa on käytöstapojen unohtuminen. Facebook on yksityisasetuksistaan huolimatta julkinen nettifoorumi, joten on erittäin suotavaa muistaa pelisäännöt ja vieläpä noudattaa niitä. Ennen kuvien lataamista omaan kansioon Facebookin järjestelmä kysyy, että onhan sinulla varmasti lupa julkaista nämä kuvat. Ei tietenkään noilla sanoilla, mutta kuvia ei pysty lataamaan ennen kuin on vastannut kysymykseen myöntävästi. Kuitenkaan kaikki eivät tuosta kysymyksestä piittaa. Itsekin olen valitettavasti joutunut huomauttamaan asiasta kavereilleni – myös läheisille ystävilleni. Ihmisten käsitys ”hyvästä kuvasta” ja ”edustavasta otoksesta” vaihtelevat erittäin paljon. En muutenkaan halua koko elämääni, en läheskään kaikkea siihen kuuluvaa, jaettavaksi kaikkien kanssa. Monilla viranomaisilla on tapana muistutella netissä liikkujia virtuaalimaailman haitoista, ja minusta se on ihan paikallaan, myös niille vanhemmille aikuisille.

Toinen haittapuoli ei oikeastaan ole minulla haitallinen. Facebookin ikäraja on kolmetoista vuotta, mutta koska järjestelmä ei tarkista käyttäjiensä syntymäaikaa, voi naamakirjassa oleilla myös nuoremmat keksityn syntymäajan turvin. Alakoululaisten ilmaantuminen vanhemman väen sekaan sisältää omat vaaransa, joiden ennalta ehkäiseminen on ensisijaisesti vanhempien tehtävä. Kaikki vanhemmat eivät itse netissä viihdy, eikä koulujenkaan mediakasvatus kovin kummoista vielä ole, joten aina on niitä lapsia, jotka eivät ymmärrä tai tiedä, että se mitä he Facebookissa tekevät tai julkaisevat, se oikeasti näkyy muillekin. Toisaalta tuntuu netissä liikkuvan aikuisiakin, jotka ovat unohtaneet, mitä ihmisille saa ja mitä ei saa tehdä.

Aina sopivan tilaisuuden sattuessa sanotaan, että kaikki kiva loppuu ajallaan. Minusta naamakirja on kiva paikka, mutta en usko sen kovin helpolla loppuvan. Mielipiteitähän paikka jakaa laidasta laitaan, mutta ei mikään negatiivinen ainakaan käyttäjien määrässä näy. On Facebookillakin kilpailijansa ja kadehtijansa, mutta hämmästyttävän toimivan maailman herra Zuckerberg on luonut meille käytettäväksi.